Hannele Vestola osallistuu World Teacher -ohjelmaan Keniassa ja teksti on osa ohjelmasta kertovaa juttusarjaa.

Awasin alueen paikalliskieli dholuo on tullut tutuksi koulupäiviemme aikana. Se on opettamiemme lasten äidinkieli. Oppitunneilla käytetään kuitenkin enimmäkseen englantia ja swahilia.

Millaisena mahtaisin kokea opetustyöni Suomessa, jos olosuhteeni olisivat päivästä toiseen samanlaiset kuin kenialaisilla kollegoilla? Käytössäni olisi pieni, hämärä luokkahuone,  jossa on pölyinen maalattia, avoimet ikkunat, ei ovea, ja seinät eivät yllä kattoon asti, niin että viereisen luokan opettajan ja lasten ääni kuuluu omaan luokkaan selvästi. Likimain ainoa opetusväline on liitutaulu, joka on niin loppuun käytetty, että siitä hädin tuskin näkee. Oppilaita luokassa on 40-50, ja he pyrkivät tulemaan kouluun, mikäli heillä ei ole ylitsepääsemättömiä ongelmia, kuten lapsenhoitovelvollisuuksia, peltotöitä tai sairautta kotona. Oppilaista monet ovat paljasjaloin, koska kengät eivät ole näissä oloissa tärkeysjärjestyksen kärjessä. Koulupuku on useimmilla, monella se näyttää elämää nähneeltä. He kantavat vähäisiä tavaroitaan – vihkoa ja paria kynää, joillakin on jokin oppikirja – kuluneissa muovipusseissa. Joillakin on kankainen kassi; bongaamme yhden oppilaan kassista vihaiset linnut.

Kaikesta tästä huolimatta meillä eurooppalaisilla opettajilla on kotoisa ja lämmin olo. Koulun henkilökunta ja vanhemmat ovat meitä kohtaan todella ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Työparini Duncan, kolmissakymmenissä oleva herrasmies, tuntuu jo ensimmäisen päivän jälkeen kuin ystävältä. Hän kertoo minulle tarkasti ja täsmällisesti Kenian koulujärjestelmästä, opetussuunnitelmista ja kouluvuoden rakenteesta. Hän kertoo myös sydäntä särkeviä tarinoita siitä, millaisia vaikeuksia nämä lapset ovat joutuneet ja joutuvat jatkuvasti kohtaamaan.  Eräskin 14-vuotias hentoinen tyttö on synnyttänyt vauvan vain kolme viikkoa sitten – kenties raiskauksen seurauksena. Mutta nyt hän on palannut takaisin kouluun, hänen äitinsä huolehtii vauvasta, eikä tyttö eroa joukosta mitenkään.

”We have challenges, but we are really trying”, sanoo Duncan ja katsoo minua. Häntä on helppo uskoa sen jälkeen, mitä olemme viikon aikana nähneet.

Duncan kertoo, kuinka paljon asiat ovat kehittyneet siitä, kun hän oli koululainen. Hänen luokassaan ei ollut tuoleja tai pulpetteja, oppilaat istuivat kivillä. Opettajia oli kuusi neljääsataa lasta kohden, eivätkä he olleet suinkaan aina paikalla. Saattoi mennä viikkokin, että opettajaa ei näkynyt ollenkaan. ”Sitten kun opimme lukemaan, kaikki oli helpompaa. Hankimme muutamia kirjoja ja luimme niistä toisillemme. Kaikki on parantunut niin paljon”, sanoo Duncan.

Duncan imee tietoa ja ideoita kuin sieni. Hän on erittäin motivoitunut ja hyvä opettaja ja välittää oppilaista aidosti. Hän myös tähtää eteenpäin – hän haluaa päästä korjaamaan niitä asioita, jotka ovat Kenian koulutuksessa retuperällä. Jos hän jonain päivänä on Kenian opetusministeriön hommissa, hän voisi ohjata valtion rahat siihen, että kouluissa on asialliset rakennukset, edes jonkin verran opetusvälineitä, ryhmän koko alkaisi kakkosella eikä nelosella, viitosella tai vielä isommalla luvulla, ja oppilaille voisi jakaa kirjoja edes luokkakappaleiksi. Nyt paljon rahaa käytetään siihen, etttä opetusministeriön tarkastajat laativat kummallisia säädöksiä (kuten 35 minuutin oppitunnit) ja kiertävät kouluissa ja tarkistavat lesson plan –kirjoja, joihin opettajaparat  joutuvat tarkasti raportoimaan, mitä he tekivät oppituntinsa aikana.

Opetan tunneilla Duncanin kanssa yhdessä ja näytän hänelle uusia juttuja, kuinka hän voi saada lapset ajattelemaan itse ja tekemään enemmän töitä yksin, pareittain tai ryhmissä ja monilla eri tavoilla. Teemme draamaharjoituksia, tietokilpailuja, leikkejä, pelejä ja oppilaiden omia opetustuokioita ja liikumme niin paljon kuin sen lapsimäärän ja tilan puitteissa pystymme.

Ja nämä lapsethan pystyvät. He ujostelevat minua ensin hieman, mutta kohta jo hypimme luokan pölyisellä maalattialla esittäen heinäsirkkaa, sammakkoa tai tilapia-kalaa. Ensimmäiseen draamaharjoitukseen joudun pyytämään oppilaita, viimeisen eläimen kohdalla luokassa huitoo kymmeniä käsiä ja ”teacher, teacher” –huudot varmistavat, että olemme saavuttaneet oppilaiden luottamuksen. Nämä ovat upeita lapsia, joita tulee valtava ikävä.

Tällä matkalla suurimman vaikutuksen lasten ohella ovat tehneet ihmiset, jotka voivottelun sijaan tarttuvat toimeen parantaakseen asioita – ja todella saavat muutoksia aikaan. Esimerkiksi niissä kouluissa, joissa kumppanijärjestömme, hollantilainen Edukans on toteuttanut opetuksen kehittämisen projekteja, koulunsa keskeyttäneiden lasten määrä on pudonnut selvästi. Minulta riittää entistä vähemmän ymmärrystä Suomen hallituksen päätöksille kehitysavun leikkaamisesta.

Entistä enemmän arvostan kohtaamiani  yhteiskunnan rakentajia. Keniassa olen tavannut monia voimahahmoja. Edwin, John, Dixon, Carol, Christin, koulumme rehtori Mr. Hesbon ja ennen muita kollegani, loistava Duncan: teissä on Kenian tulevaisuus. Asenteenne ja ajatuksenne toivosta ja intohimosta hyvien asioiden tekemiseen ovat niitä, jotka pakkaan matkalaukkuuni ensimmäiseksi, kun lähden täältä. Ero kamano – kiitokset.

Hannele Vestola