Yhteisiä unelmia mangopuun varjossa

Huomasin, että opettajien unelmien suuret linjat ovat universaaleja: oppimistulokset, luokkakoot, kouluruoka, huoltajien sitoutuminen, koulurakennusten kunto.

Työmatkaan kuluu aikaa kävellen tai pyörällä. Jollakin opettajalla on mopo, autoa tuskin kenelläkään. Osa opettajista asuu koulun vieressä opettajien asunnoissa, pienissä betonista valetuissa, olkikattoisissa ikkunattomissa majoissa eli tavallisissa ugandalaisissa taloissa. Moni perheellinenkin opettaja asuu viikot näin ja matkustaa vain viikonloppuisin perheensä luo.

Uganda on köyhä maa ja köyhyys näkyy valtion kouluissa: koulurakennukset ja wc-tilat kaipaavat korjaamista, oppikirjoja ja muita oppimateriaaleja on niukasti, harvalla koululla on sähköt. Opettajien palkka on pieni eikä opettajan ammatti ole kovinkaan arvostettu. Kysyttäessä moni oppilas haaveilee silti juuri opettajan ammatista. Koulussa arvostus näkyy: lapset haluavat oppia ja arvostavat opettajiaan. Oppilaita on kaikkialla paljon. Ensimmäisellä luokalla voi olla 200 oppilasta. Ylemmillä luokilla on oppilaita 40–80. Tuntuu hullulta, että Suomessa ajattelen, että 28 oppilasta on jo suuri luokka! Nopeasti omakin ajattelu alkaa muuttua: yhtäkkiä 80 oppilasta onkin ihan hallittavissa oleva ryhmä, 40 oppilasta jo ihanteellinen. Koulupudokkuus on suuri ongelma, mutta samalla se mahdollistaa paremman opetuksen yläluokilla, kun ryhmäkoot ovat pienentyneet.

Liikuntatunnilla leikittiin niin ugandalaisia kuin suomalaisiakin leikkejä. Taito- ja taideainetunteja on ugandalaisessa koulussa vähän.

 

Tiimimme piti Acholin koululla workshopin, jossa opettajat tarkastelivat kouluaan SWOT-analyysin avulla: mistä ovat ylpeitä koulussaan, mikä joutaa romukoppaan, mitä voisi kehittää. Haasteista huolimatta opettajilla on palo opettaa omaa ainettaan hyvin ja halu saada oppilaat pärjäämään. Oppitunnit suunnitellaan huolellisesti ja havainnollistamisvälineitä on etsitty ja rakennettu kekseliäästi. Monesta asiasta ollaan ylpeitä: kauniista kouluympäristöstä, ”opettajainhuoneesta” mangopuun varjossa, pulpeteista koululuokissa, ”puhuvista seinistä” eli koulun ulkoseiniin maalatuista opetustauluista, oppilaista, työyhteisön hengestä, hyvästä rehtorista ja sitoutuneista opettajista.

Acholin koulun ulkoseinissä on upeita opettavaisia maalauksia biologiasta, maantieteestä ja matematiikasta.

 

Analysoinnin tarkoituksena oli tehdä konkreettinen ja realistinen kehittämissuunnitelma koululle, mutta olihan se samalla unelmointia. Huomasin, että opettajien unelmien suuret linjat ovat universaaleja: oppimistulokset, luokkakoot, kouluruoka, huoltajien sitoutuminen, koulurakennusten kunto. Samoja asioita me pohdimme Suomessakin. Mutta konkreettiset toiveet ovat erilaisia Ugandassa kuin Suomessa: jos olisi oppikirja edes neljälle oppilaalle yhteiseksi, kyniä ja vihkoja jokaiselle, ikkunalasit luokkiin särkyneiden tilalle, sähköt koululle. Kunpa oppilaiden ei tarvitsisi tulla nälkäisenä kouluun. Äkkiä moni omaan työhön liittyvä haave ja muutostarve tuntuu jotenkin toissijaiselta.

Kuudennen luokan tunnilla harjoiteltiin verbien muuttamista substantiiveiksi. 5., 6., ja 7. luokalla opetus on kokonaan englanniksi.

 

Ennen reissua pohdin, mitä voin mentorina antaa opettajaparilleni. Voinko todella ammentaa koulujärjestelmästämme, digiloikasta, kolmiportaisesta tuesta ja opetussuunnitelmasta jotain, mikä toimii myös aivan erilaisessa kouluympäristössä? Mitä vinkkejä voin antaa opettajalle, jolla on 85 kakkosluokkalaista, kun oma kokemukseni rajoittuu 28 oppilaaseen? Opettajien tunteja seuratessa ja palautetta antaessa huomasin, että jotain annettavaa on. Kävin opettajien kanssa hyviä keskusteluja yhteisopettajuudesta, ryhmätyöskentelystä ja luottamuksesta oppilaiden omaan pohdintaan. Minä halusin tarjota näkökulmia toiminnallisempaan ja oppilaslähtöisempään oppimiseen, mutta ymmärsin myös, miksi ugandalaisessa koulussa tarvitaan myös opettajajohtoista luennointia ja muistiinpanojen kirjoittamista. Kun oppikirjoja ja nettiä ei ole, on jonkun välitettävä tietoa. Jotta voisi lukea haastaviin kansallisiin kokeisiin, on pitänyt kirjoittaa hyvät muistiinpanot.

Oppimista tapahtui meillä opettajapareilla puolin ja toisin, kuten oli tarkoituskin. Pian sukellan takaisin omaan arkityöhöni. Toivon, että en unohda oppimaani enkä Yumben ja Kobokon oppilaita ja opettajia. Onneksi projekti Ugandassa jatkuu, ja aina joku unelma voi toteutua.