Tylsyydestä, tavoista ja kognitiivisesta stressistä Phnom Penhissä

Olin jo miettinyt millaisesta ajatuskuviosta aloitan tämän blogini kirjoittamisen, tavoista ja tottumuksista, joiden varassa elämme ja ajattelumme automaattisesti toimii.

Ns. lisäbuustia tuli kuin tilauksesta filosofi Juha T. Hakalan (miksiköhän siihen pitää se T laittaa väliin – tarkoittaako tylsää ja se on siinä siksi, ettei tulisi tylsää?) julkaiseman kirjan Tylsyyden ylistys. Tylsyys onkin hyvä juttu, se lisää luovuutta ja auttaa aivoja palautumaan. Tylsyys on sukua pitkästymiselle, alakuloisuudelle ja välinpitämättömyyden tunteelle. Sitä toki joutilaisuutta paljon harrastaneet ovat sietäneet aina hyvin laiskuuden ylistyksiin yltäneen Paul Lafarquen tunnetun kirjan mukaan (oli Karl Marxin vävy ja näin osasi suunnata kritiikin jo appiukkonsa suurtöitten ja ylipäänsä työn taakse).

Voiko vapaaehtoinen vieraassa kulttuurisessa ympäristössä ajautua tylsyyteen tai joutilaisuuteen – ei kovin helposti eikä samalla prosessilla kuin kotioloissa. Koetukselle joutuu tilanteessa, jossa koko kulttuurinen ote tuntuu vieraalta, vieras maa ei ole edes alussa mansikka ja oma maa tunnu mustikalta, toisin kuin monet kultturaatiota analysoineet ovat prosessia kuvanneet. (Tosin itse pidän mustikoista enkä ymmärrä sitä suurta paloa olla pakastelemassa mansikoita tiettynä aikana kesää. Nyt meinaa mennä kauaksi blogin varsinaisesta ytimestä.) Joka tapauksessa tuon tähänkin kirjoitukseeni mukaan ainakin yhden oppimista ja merkityksiä pohtivan asian eli käsityksen siitä, millä pohjalla ihmisen oleminen, tietoisuus ja ajattelu lepäävät. Ne eivät ole rationaalisen kartesiolaisen ihmisen ajattelun varassa vaan ne ovat kokemusten kautta muodostuneen olemisen tapojen ja tottumusten varassa, joita etenkin amerikkalaiset sosiaalipsykologit jo varhain 1900-luvulla perustelivat. Niin, miksi niitä oppimisen tai ohjauksen teorioita mukaan tällaiseen – siksi etten parempaakaan yhdistävää tekijää näille kirjoituksille löytänyt ja kuitenkin olen tullut Kambodzaan opinto-ohjauksen kehittämisen projektiin vapaaehtoiseksi ½ vuodeksi.

Edesmenneen ranskalaisen sosiologin, Pierre Bourdieun näkemyksen mukaan tottumukset ja tavat kasautuvat habitukseen ja lopulta kehoon automatisoituneeksi toiminnaksi. On havaittu, että keho tietää ennen ”ratiota” tai ajatustapahtumaa, mitä mieltä olen, mitä aion sanoa ja mitä suustani tuleekaan ulos. Ei tästä logiikasta enempää, mutta tämä on todistettu myös uudemmassa neuropsykologiassa. Eikä muuta kuin se, että kognitiivisessa oppimisen vaiheteoriassa opittu tulee lopulta siirtymään automatisoituneiksi toiminnoiksi, joita ei sen enempää sitten tarvitse ajatella kun asian on oppinut. Näin tapahtuu mm. autolla ajamisessa, kun laitteet, merkit ja auton hallinta on automatisoitunut, voi sen jälkeen ajaessaan sitten katsella vaikka maisemia. Automatisoituminen johtaa siis siihen, että aivojen ei enää tarvitse työskennellä kognitiivisesti asioiden eteen, vaan ne vapautuvat muuhun käyttöön, joihinkin luoviin tai muihin asioihin.

Kun kognitiiviset assimilaatiot ja adaptaatiot muuttuvat automaattivaihteelle, seuraa luonnollisesti tapojen myötä jossakin vaiheessa myös tylsistyminen. Mutta pääseekö nykyihminen enää siihen tilaan? Joidenkin teoreetikkojen mukaan nykyisissä jälkimoderneissa kulttuureissa ADHD- ja Asperger-tyypit pärjäävät omalla erilaisella tavallaan hyvin – joko täysillä mukana kohinassa tai täysillä uppoutuneena omaan juttuun kohinan ulkopuolella. Mutta voiko tylsyyteen helposti päätyä? Ei voi. On muutama asia, joilla perustelen aloittelevan voluntaarin ja expatin kognitiivisesti (yli)rasittavaa tilannetta.

 

Liikennekulttuuri imee kaikki mehut, jos sen sekaan lähtisi päiväksi, täällä maisemia ei voi ajaessaan katsella. Kognitiivinen stressi jatkuvan tarkkailun vaatimuksella johtaa – ennen lopullista luovutusta – kierroksille, jonka päätepiste löytyy vertauskuvana liian kuuman koneen kiinnileikkaamisesta, ei pysty enää hallitsemaan edes omia liikkeitään, tai ei enää välitä. Onko se sitten tylsistymistä, tylsistymistä jatkuvaan liikkeeseen? Ei siinä mielessä, että liikenne vaatii herpaantumatonta toisten liikkeiden seuraamista liikenteessä, koska täällä ajetaan oma kulku toisten liikkeisiin mukauttamalla – ei suinkaan liikennesääntöjä seuraamalla, joiden vasta täällä havaitsee olevan ajamista rauhoittava tekijä.

Kielet jatkuvina vieraina vuorovaikutuksen välineinä eivät tule etenkään aluksi automaattisesti suusta, koska en ole koskaan työskennellyt pitkiä aikoja englannin kielellä khmeristä puhumattakaan. Nyt kuitenkin joutuu/pääsee asettumaan näiden vieraiden välittäjien syliin, periaatteessa olemaan ja asumaan niiden jatkuvassa kylvyssä tai ainakin suihkussa. Khmeriä en yritäkään oppia tässä puolen vuoden ajassa (ja tässä iässä – sanon valitettavasti näin aikuiskasvatusta lukeneena). Eivät pelkästään omat ilmaisut ole hakusessa joskus hyvinkin yksinkertaisissa asioissa, vaan myös toisten ilmaisun kuunteleminen ”ottaa päähän”, aivoon ja kognitiiviseen havaintoapparaattiin. Lopulta tulee vaihe, jossa vain rauhoittuu, hymyilee, nyökkäilee eikä anna pienten ymmärtämättömyyden hetkien vaivata, mikäli kysymys ei ole omalle projektille tuiki tärkeästä käytännöllisestä asiasta.

Edellisestä pääseekin suoraan hyppäämään joihinkin paikallisiin mukaviin tapoihin. Kasvojen säilyttäminen ja joka paikan kohteliaisuus on päivittäistä silminnähtävää. Jos ei ymmärräkään, niin kannattaa ainakin ymmärtää hymyillä. Palvelukulttuuria täältä voisi lainata hyvin läntiseen Eurooppaan, itäisestä puhumattakaan. Tosin aina ei pääse välittömästi perille siitä, kuinka hyvin tai huonosti olen tehnyt työni. Kaikkein hirveimmän varoituksen luin kirjasta ”Expatriates strange lives in Cambodia”, jossa henkilö kertoi, että oli vasta paljon myöhemmin havainnut olleensa oikeassa vaarassa. Hän oli tehnyt oman käsityksensäkin mukaan jotakin vakavaa, ”nyt tuli mokattua pahasti”. Mutta henkilö, joka häntä oli auttamassa, kertoi että ”ei mitään hätää, kyllä tämä tästä selviää”, rauhoitti tilannetta hänen mielessään. Myöhemmin hän sai kuulla olleensa kuolemanvaarassa ja auttava henkilö nähtävästi lepytteli enemmänkin itse kuolemaa odottamaan, että kohta pääset hommiin. Paikallisten tapojen oppiminen ja ymmärtäminen ilman kieltä ja kulttuuria ei onnistu tällaisessa ajassa – jos koskaan – ja siksipä yritän itsekin vain näyttää ystävälliseltä. Tämän asian suhteen käy niin, että rasittavan ymmärtävän kognition siirrän syrjään, vaikka paljon jääkin tajuamatta. Menen enemmänkin kehollisella vastavuoroisuudella tilanteisiin ja sitten yritän tajuta mitä on tajuttavissa sen keskustelun raameissa ilman suurempia ponnisteluja. Tylsyyteen asti ei kuitenkaan voi päästä, muutoin kuin sellaiseen, että havaitsee olevan tylsää kun ei tajua.

Ruoka – on hyvää! Ja se on monipuolista. Sitä pääsee aina kehumaan ja vatsan kautta saattaa siis kulkea tie ihmisen sydämeen.

Mutta aivan oudosti vatsa tarvitsee jatkuvaa huomiota. On muistettava hygienia, pullovesien juominen, ei ruokaa ainakaan aluksi katukeittiöistä, ja jos niin sitten siinä juuri paistettua – muista probiootit ja maitohappobakteerit. Vatsasta on hyvä pitää kiinni ja hyvää huolta. Perinteisessä käsityksessä kognitiolla ja sen pitäytymisellä keskushermoston ja neuroverkkojen prosessointiin ei ole mitään tekemistä vatsan kanssa. Hieman uudemmissa käsityksissä vatsan mikrobiston käsitetään muodostavan vastaavan neuroverkon ja aivot omassa paikassaan ja olevan vastuussa omalta vaativalta pohjaltaan myös varsinaisten aivojen ja hermoston toiminnasta. Tästä syystä vatsa ei ole sivussa kognitiivisesta rasittumisesta, vaan mahdollisesti monissa tilanteissa jopa pääroolissa – pitää toksiset ajatukset loitolla.

Epävarmuus ja pelko. Olen joskus lukenut Henning Mankellin kirjan, jonka nimeä en tässä muista, mutta siitä on jäänyt jälkeen afrikkalaisen kulttuurin toivottomuus, molemminpuolinen rodullinen raakuus ja pimeys – ja sen seurauksena kirjan sivuilta vaaninut pelkotila. Kambodzassa on hyvät edellytykset vastaaville tulkinnoille. Historiallista taustaa tälle voit lukea vaikkapa Michael Vickeryn kirjasta ”Cambodia 1978-82”. Tässä en mene historiaan enkä myöskään nykypäivän yhteiskuntapohdintoihin. Yhdistän tämän kuitenkin tässä liikenteen ja pelon, koska kaoottisuus tunkee tilannepelkoina taannehtivasti – mitä olisikaan voinut missäkin tilanteessa tapahtua. (Ja juuri maaliskuun alussa kaksi suomalaista nuorta idänkaupan asiantuntijaa menetti henkensä tuk-tukin ja Lexuksen törmäyksessä – lexuskuljettaja ajoi kännissä.)

Jätän pelon käsittelystä nyt pois nähtävästi yhä vahvistuvan kontrollin ja auktoriteettien pelon – ”watch your mouth”-kehotus näyttää sopivan tänne tällä hetkellä. Ehkäpä mainitsen yhteiskunnallisena havaintona vain sen, että kaduilla toinen toistaan suuremmat Lexukset, Rolls Roycet ja Hummerit näyttävät valtaansa niin, että ovat valloittaneet myös jalkakäytävät. Jalankulkijat joutuvat siten käyttämään ajoteitä kulkeakseen – tämä on sääntö ilman poikkeuksia. Toinen puoli yhteiskunnallista kolikkoa näkyy siinä, että köyhempi kansanosa ajaa mopoilla ja moottoripyörillä, monet asuvat kaduilla tai keskeneräisissä rakennuksissa, kulkevat roskia availlen, odottavat tuk-tukeissaan yötä-päivää seuraavaa keikkaa ja palvovat Buddhaa. Jos jokin, niin pelko estää tuudittautumasta tylsyyteen tai välinpitämättömyyteen. Se on hälytystilassa etenkin liikenteessä ja toreilla, jottei eksyisi kohtaamaan kaltoin kohdeltuja eläimiä viimeisellä matkallaan.

Hyvä lukija. En mahtanut mitään, että tällainen teksti tuli vuodatuksena ja suuremmin ajattelematta. Tarjoan tämän kuitenkin blogiksi silläkin uhalla, että joku voi bannata tämän palautteella, että ajattelisit mitä kirjoitat. Itse asiassa taidan kuitenkin jatkaa tämän lopunkin gonzo-journalistisesti toteamalla, että lopputulokseksi tuli hieman rentoutuneempi mieli, kun sai tämän tuotettua sieltä jonkinlaisen kognitionkin voimin ulos. Mutta se tylsistymisen tila – saattaa olla, että se siirtyy paluun jälkeisiksi elämyksiksi. Toivon että seuraavassa blogissa pääsen itse opinto-ohjaukseen tai muuhun sisällöllisempään. Konteksteilla on pedagogisessa toiminnassa kuitenkin hyvin keskeinen merkitys ja siksipä tämän käsittely mielestäni on aivan tarpeellista, vaikka saattaakin olla näitä ympäristöjä tuntevalle tylsää. Niin, omia pieniä tapoja tai tottumuksia on ollut pakko muodostaa ikään kuin joiksikin odotettavissa oleviksi rentoutumisen hetkiksi. ”Seeing hands”-hierojilla käynti lauantaisin melkein korvaa saunan ja kuljeskelu Tonle Sap- ja Mekong-jokien haarautuman varrella Riversidella ja pysähtely katselemaan rannan menoa ja lukemaan kirjaa, ovat näitä parhaimmillaan.