Ugandan World Teacher 2018 -ohjelman valmisteluvaiheen ensimmäinen koulutusrupeama, kouluvierailut ja seminaarit on saatu pakettiin. Tutustumisten lopun häämöttäessä pieni epätoivon palanen nousi kurkkuun; miten tukea oppimista, kun monet perusasiat ravinnosta, levosta ja turvasta lähtien eivät pääse toteutumaan?

Ugandan maaseudun koulujen tukevien seinien sisälle mahtui monenlainen joukko opettajia ja oppijoita. Monikulttuurisissa opinahjoissa uskonnot ja heimot kielineen kohtaavat. Ohjelmaan kuuluvien koulujen joukkoon mahtui niin ikään kristityllä kuin islamilaisella pohjalla toimivia yksiköitä.

Keskimäärin 1000 oppilaan koulujen oppilasmäärä oli tippunut noin 900:aan, kun peltotyöt, aliravitsemus ja nälkä, lapsiavioliitot, koulutarvikkeiden ja -pukujen puute sekä poikien ympärileikkauskausi olivat johdatelleet osan lapsista koulutuksen ulottumattomiin. Sodan kadottama sukupolvi ei tue lastensa koulutusta, sillä koulu mahdollisuuksineen on heille vieras maailma. Tuntuu mahdottomalta käsittää, miten ennen sisäistä konfliktia kukoistanut koulutusjärjestelmä romahti muutamassa vuosikymmenessä täysin. Samalla voi vain ihailla sitä innokkuutta, jolla ammatin heikosta arvostuksesta kärsivät paikalliset opettajat ovat valmiita työskentelemään tulevaisuuden eteen.

Opetuksen haasteiksi nimettiin materiaaliset puutteet niin opetustarvikkeiden kuin opettajien majoituksen suhteen. On helppo ymmärtää mistä on kyse, kun katsoo miten 50/100 ekaluokkalaisesta on koulussa ilman kirjoitustarvikkeita. Kuudennen kouluvierailun kohdalla olimmekin jo surullisen rutinoituneita myymään ”Ei oo, ei tuu” ja selvittämään World Teacher -ohjelman keskittyvän ainoastaan pedagogisen pääoman lisäämiseen.

Oppimisen riemua ja halua suurryhmässä, vaikka 1/3 ei ole paikalla.

Ohjelman tavoitteena onkin löytää keinoja toimia olemassa olevien resurssien varassa opettajan rautaisella ammattitaidolla. Suomalaisilla opetusalan ammattilaisilla on valtavasti tarjottavaa oppilaiden kohtaamisessa ja tukemisessa sekä oppijakeskeisten menetelmien soveltamisessa käytännön opetustyössä.

Osallistuvat opettajat tarttuivatkin suurella innolla uusin opetusideoihin. Myös sen kuudennen koulun henkilökunta, joka oli jättänyt ensimmäisen seminaarin väliin. Innostuksen liekin ja onnistumisen riemun sekä ihmisten välisen kohtaamisen seuraaminen on opetustyön suurinta antia. Täällä Ugandassa sitä pääsi todistamaan päivästä toiseen. Myös niillä oppitunneilla, joilta vierailevat ”muzungut”, kuten paikalliset meitä vaaleampia kutsuvat, varastivat huomion opetukselta. Monille lapsille me olimme ensimmäinen kontakti vaaleaihoisten kanssa.

Meillä oli etuoikeus vetää ryhmää, joka heittäytyi niin tutustumisleikkeihin, pedagogisiin tehtäviin kuin keskusteluihin antaumuksella ja imi kaiken tiedon, mitä irti sai.

Ylpeät ryhmäläiset koulutusjakson loppumetreillä.

Edellisen seminaarin antia oli ehditty myös viikon aikana soveltaa käytäntöön. Pöytiä oli siirretty ryhmiin ja oppilaille annettu vastuuta. Opettajat olivat tehneet havaintoja luokissaan ja yksi totesikin: ”Oppilaat oppivat paremmin kuin opettajavetoisessa opetuksessa.” Pienisuuri hetki, joka motivoi jatkamaan koulutustehtävissä.

Kuution hahmottamista itse rakentamalla.

Toinen seminaaripäivä tarjosi lisää ideoita järjestää oppilaskeskeistä oppimista: aktiivisen oppimisen pyramidin teoriapohjaa, pilkahduksia eriyttämisestä, matematiikan havainnollistamisesta, opetuskokeilua sekä keskustelua ryhmänhallinasta positiivisen pedagogiikan avulla.

Oppiaineita havainnollistavat pajat jakoivat mielipiteitä etenkin matematiikan osalta, mutta samalla ymmärrettiin oppimisen pilarien, toisille opettamisen ja itse kokeilemisen, mahti sekä niiden vaatima aika. Kuten eräs seminaarilainen havaitsi: ”Oppiminen vaatii aikaa.”