Jyväskylässä on Toistettu vuoden 2016 alusta asti aktiivisesti. Eläkkeelle jäänyt erityisopettaja ja työnohjaaja Hanna-Kaisa Malkavaara on pitänyt huolta siitä, että tuokioihin ovat olleet tervetulleita kaikki.
Kaikkialta maailmasta
Irakilainen turvapaikanhakija, afganistanilainen vanhus, chileläinen vaihto-opiskelija, filippiiniläinen nuori rouva, sudanilainen kotiäiti, amerikkalainen valmentaja… Kaikki tupsahtavat Monikulttuurikeskus Glorian ovesta tiistaisin ja torstaisin oppimaan suomea toistoilemalla.
Näin on tapahtunut Jyväskylässä jo vuoden 2016 helmikuusta lähtien. Yli 160 opetuskertaa ja toistatuhatta käyntiä. Ihmiset tulevat ja menevät; joskus paikalla on viisi, joskus 20 oppijaa. Jotkut opiskelijat käyvät vain kerran tutustumassa, jotkut jatkavat vuosia. Ja aina me aloitamme samalla tavoin: ”Minä olen Hanna-Kaisa. Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet?” Jokainen kiinnittää tuokion alussa sinitarran karttapalloon oman maansa kohdalle, ja vähitellen sinisiä täpliä löytyy joka puolelta karttaa. Kaikilla oppijoilla on sama tarve: ”Minä haluan oppia puhumaan suomea”. Eri syistä he ovat löytäneet itsensä pienestä ja terhakkaasta Jyväskylästä, ja nyt tarvitaan kieltä. Ja Toisto pyörii ja pyörii.
Opetuksen epämuodollisuus, ringissä olevat tuolit ja tuttuina toistuvat rutiinit tuovat oppijalle turvaa. Oppijat tietävät, mitä seuraavaksi on luvassa ja se rauhoittaa oloa. Turvallisesti ja yhdessä toisten kanssa ääneen lausuen ei tarvitse pelätä sitä, osaako ääntää seuraavan sanan oikein vai ei. Hyvää ääntämismallia kuulee ympärillään ja se auttaa. Ja moka on lahja: jos oppija kertoo olevansa läski, vaikka tarkoituksena on sanoa, että puoliso on kuollut, niin taitaa jokaisen kuulijan mieleen piirtyä naurun avulla sanojen ”leski ja läski” ero.
Ketkä tulevat Toistoon?
Toisto on virallisten suomen kielen kurssien rinnalla, sijasta, ennen ja jälkeen. Notkeasti se sopeutuu antamaan puhutun suomen alkeita niin niille, jotka käyvät virallista kurssia kielioppeineen ja kirjoitusharjoituksineen kuin niille, jotka eivät koskaan pääse millekään ”oikealle” kurssille. Erityisesti nämä haavoittuvimmat: luku-ja kirjoitustaidottomat vanhukset, lapsiaan kotona hoitavat äidit, turvapaikanhakijat, joilla ei ole mahdollisuuksia osallistua koordinoituun kielenopetukseen, ovat Toiston ominta porukkaa. Tässä Toisto on vallankumouksellinen, sillä se pyrkii antamaan puheen ja kielen keinoja niille, jotka muuten jäävät pimentoon omien kotiensa tai vastaanottokeskusten vangeiksi. Miltä mahtaa tuntua, jos on jatkuvasti muiden tulkkauksen varassa, ja yksinkertainen kauppareissukin on jo suuri haaste?
Mutta myös monet korkeakoulutetut, jotka käyvät virallisia suomen kursseja yhtä aikaa Toiston kanssa, kertovat, että ilman Toistoa he eivät uskaltaisi puhua suomea niin rohkeasti. Kertoipa eräs vaihto-opiskelija saaneensa suomen testistään hyvän arvosanan, kun osasi kertoa syntyneensä huhtikuussa. Sen hän oli oppinut Toistossa, ei suinkaan suomen luennolla. Toisto auttaa kuulemaan ja puhumaan sitä arkikieltä, jota he tarvitsevat viedessään lasta hoitoon tai luennolla kysyessään kurssikaverilta apua. Suomen puhekieli ja kirjoitettu kieli kun sattuvat mokomat olemaan melko erilaisia keskenään… On aika hienoa, jos osaa käyttää partitiivia vain siksi, että on itse toistanut sitä Toistossa niin monta kertaa. Ei sillä ole niin väliä, muistaako puhuessaan koko muodon juhlallista nimeä. Tärkeintä on tulla ymmärretyksi ja ymmärtää, mitä toinen sinulle vastaa.
Eräs kiinnostava oppijaryhmä on myös ne Suomeen muuttaneet, jotka joko odottavat suomen kurssille pääsyä tai ovat käyneet kurssit jo aikapäivää sitten. Viralliselle kurssille jonottajat ovat vaikkapa suomalaisen kanssa naimisiin menneitä, jotka haluavat välittömästi oppia uuden kotimaan kieltä. Into on kova ja halu kiinnittyä uuteen kieleen on suuri. Toisena ryhmänä ovat ne, usein luku- ja kirjoitustaidoiltaan heikot oppijat, jotka ovat käyneet kielikursseja jo aikoja sitten, mutta eivät ole työllistyneet, vaan ovat edelleen kotona. Suomen kielen taito on vähäinen, pikemminkin jonkinlaista tarzansuomea: ”Minä Tarzan, sinä Jane.” Siitä lähdetään ja aloitetaan Toisto.
Ja Toistossa on hauskaa! Voi sitä naurun ja sutkautusten määrää! Kun leskeksi jäänyt afgaanipappa sanoo omalla kielellään perhesuhteista puhuttaessa, että kyllä hänelle uusi rouva kelpaisi, ja joku kääntää sen muulle ryhmälle, niin opetus katkeaa välittömästi yhteiseen nauruun… Tai kun arvokas venäläisrehtori on matkustavinaan bussilla keskustaan, vaikka koko bussi on vain lattiaan maalarinteipillä hatarasti kyhätty rakennelma, niin hymy leviää ahkerimmankin kielioppi-intoilijan kasvoille. Tai kun kurdirouva haluaa tarjota koko ryhmälle dolmaa sen kunniaksi, että hän on tullut isoäidiksi, niin me toistoilijat koemme olevamme yhtä ja samaa perhettä ainakin tuon hetken ajan. Miten sanotaan kiitos kurdiksi? Entä dariksi? Entä sitten filippiiniläisittäin?
Enemmän on vähemmän
Mitä pitempään Toistoa opetan, sitä enemmän olen alkanut karsia opetettavaa aineista. Huomaan, että olen helposti olettanut jokaisen osaavan jo toivottaa ”hyvää viikonloppua” kun sitä on toistettu vaikkapa kolme kertaa. Ja sitten kuulenkin hyvää viikonlappua, hyvää viikkoa tai hyvää loppuviikkoa! Toistoa tarvitaan aina hiukan enemmän kuin luulinkaan. Ja jos oppija on kyllästyneen näköinen, se ei tarkoita sitä, että hän osaa jo sanoa kaiken. Opettajan on hyvä hillitä ja hallita opetusintonsa ja halunsa selittää kielen hienouksia. Usein huomaan itsessäni ja muissa suomalaisissa tarpeen olla avuksi kertomalla vielä hiukan lisää esimerkkejä. Ja oppija nyökkäilee hymyillen, vaikka on selvää, ettei hän ole ymmärtänyt vielä ensimmäistäkään fraasia. Toiston idea on todellakin toistaa, toistaa ja vielä kerran toistaa. Mitä kirkkaammin oivaltaa sen, sitä paremmin oppija saa mahdollisuuden omaksua ja muistaa. Sieltä se hyvä viikonloppukin vielä aikanaan ilmestyy!
Miksi fanitan Toistoa?
Toisto kohtaa oppijan. Siinä ollaan samanarvoisina kohtaamassa, me suomalaiset kielenosaajat ja muualta tänne muuttaneet. Näen sen innon, jolla vanha arvokas afgaanirouva tulee oppimaan viikko viikon jälkeen. Kuulen, kun hän hiljaa lausuu haluavansa ostaa kolme banaania. Huomaan, kun hän korjaa vieressä istujan väärän sanamuodon. Arvaan, että hän ei ole päässyt kotoa kouluun koskaan aikaisemmin. Lapset ja lapsenlapset ovat jo integroituneet, mutta nyt on isoäidin oman suomikoulun aika. Hän tulee paikalle hyvissä ajoin ennen tuokion alkua, tervehtii suutelemalla minua molemmille poskille, selittää jotain omalla kielellään ja asettuu tyynesti omalle paikalleen. ”Minä olen Saifa. Olen AfgaNistaNista.” Ja sitten harjoitellaan suomea uudestaan ja uudestaan. Toistetaan, nauretaan, kerrataan, pelataan ja opitaan. Suomen kieli alkaa saada sijaa hänen elämässään.
Voiko mitään tämän arvokkaampaa olla olemassa?
