”Näetkö tuon vuoren huipun? Sen laelta näkee Etelä-Sudaniin. Niin lähellä raja on. Pelottaako?” kysyy ugandalainen kollegani erään pakolaisasutusalueen koulun pihalla. En osaa pelätä. Sota on minun ikäpolveni suomalaiselle jotakin kaukaista ja vierasta. Nyt olen lähempänä sitä kuin koskaan aikaisemmin.
Seuraavat kuukaudet tulen työskentelemään Opettajat Ilman Rajoja -verkoston vapaaehtoisena koulutusasiantuntijana Ugandassa, aivan Etelä-Sudanin rajan tuntumassa.
Hypähdän valkoisen, järjestön tarroilla merkityn maasturin takapenkille. Edessä on matka rehevänvihreän maan halki pohjoiseen, alueelle, jossa sadattuhannet pakolaiset aloittelevat uutta elämäänsä rinta rinnan köyhän paikallisväestön kanssa. Seuraavat kuukaudet tulen työskentelemään Opettajat Ilman Rajoja -verkoston vapaaehtoisena koulutusasiantuntijana aivan Etelä-Sudanin rajan tuntumassa. Verkoston päällimmäisenä tavoitteena on tukea opettajien pedagogista osaamista ja laadukkaan opetuksen toteutumista maailman hauraimmissa valtioissa. Tunnen perhosia vatsassani. Onneksi ajomatkan kanssani jakaa useampi kollega, jotka kaikki ovat niin ikään lähdössä ”kentälle”.
Hyväntuulinen kuljettajamme Moses käynnistää auton ja työntää muistitikun Pioneer-soittimeen. Yllätyksekseni ilmoille pärähtää jokin Celin Dionin vanhoista hiteistä kuumien afrikkalaisrytmien sijaan. Land Cruiserimme moottori kehrää tasaisen varmasti, aivan kuin se nauttisi alkumatkan helppoudesta Kampalan kukkuloiden päällystetyillä kaduilla. Katselen ohi vilistäviä maisemia; laitakaupungin hökkeleitä, puhelinoperaattoreiden värikkäästi maalattuja myyntikojuja, naisia pään päällä notkuvine hedelmäkoreineen, tienvarsilla päivystäviä Boda Boda-moottoripyörätaksin kuljettajia, loppuun ajettuja busseja, joiden takaseinää koristavat raamatulliset tekstit toimittavat liikennevakuutuksen virkaa ja mietin, miten ihmeessä olen päätynyt tänne.
Yksi syy Ugandaan tulooni oli halu nähdä, millaista elämä yhdessä maailman hauraimmista valtiosta todellisuudessa on. Ennen kaikkea ovat kuitenkin muuttuneet käsitykseni pakolaisuudesta, sillä pelkästään tässä piirikunnassa heitä asuu YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan hieman yli 200 000. Paikallisväestöä on suunnilleen yhtä paljon, mikä tekee tilanteesta mielenkiintoisen. Ugandan poikkeuksellisen avoimen pakolaispolitiikan ansiosta maassa on tällä hetkellä noin 1,3 miljoonaa pakolaista, Etelä-Sudanin lisäksi heitä tulee muun muassa Kongosta ja Ruandasta.
Olin valmistautunut näkemään ahtaita telttakyliä, häliseviä ihmisjoukkoja ja epäjärjestystä. Ugandassa puhutaan kuitenkin pakolaisasutusalueista leirien sijaan. Kun paikan päällä katselee eteensä levittäytyvää tilkkutäkkimäistä, olkikattoisista Tukulu-majoista ja niiden hoidetuista pihoista koostuvaa kylää peruna- ja maissipeltojen ympäröimänä, on helppo todeta, että tänne on tultu pidemmäksi aikaa. Elämä jatkuu.
Pakolaiset siis saavat palan maata asuttavakseen ja viljeltäväkseen, liikkua vapaasti ja käyttää terveyspalveluja, mikä voi aiheuttaa myös kateutta köyhän paikallisväestön keskuudessa. Parhaimmillaan kuitenkin molemmat osapuolet jäävät voitolle. Alueella toimivat järjestöt pyrkivät toimimaan yhteistyössä paikallisten kanssa, jotka hyötyvät muun muassa pakolaisalueille perustetuista kouluista ja terveysasemista. Koulunkäynti on mahdollista yhä useammalle ja koulujen rakennusprojekteissa pyritään työllistämään myös oman kylän väkeä. Yleisesti ottaen voi sanoa, että pakolaisten ja paikallisten yhteiselämä on hyvinkin sopuisaa ja levottomuuksista täällä uutisoidaan vain harvoin.
”Uganda has the most progressive refugee policies in Africa – if not world”, on YK:n pakolaiskomissaari Filippo Grandi todennut. Mistä Ugandan auttamishalu oikein johtuu? Kyseessä on kuitenkin maa, joka on vasta toipumassa omista lähihistorian tragedioistaan. Presidenttiä myöten monella on omakohtaista kokemusta maanpaosta. Yksi syy lienee juuri siinä; osataan asettua toisten asemaan ja toisaalta odotetaan vastavuoroisesti apua myös naapurimailta, mikäli tilanne kotimaassa muuttuisi. Ugandan historia pakolaisten vastaanottajana ulottuu kuitenkin kauas, lukuisiin eri konflikteihin. Aikaisempien kokemusten myötä on löytynyt toimivia käytäntöjä, mikä näkyy muun muassa pakolaisasutusalueiden viihtyisyydessä ja pakolaisvirtojen hyvässä koordinoinnissa.
Ugandaan tuloa helpottavat myös kielellinen yhteys ja pikemminkin heimorajoja kuin valtion rajoja noudatteleva kulttuuri. Asutusalueet pyritään rakentamaan mahdollisimman lähelle pakolaisten kotimaan rajaa. Yhteisen rajan läheisyydessä paikallisväestön ja pakolaisten välille löytyy yhteisiä kieliä ja toisaalta kotimaahan palaaminen on myös pakolaisille tilanteen kohentuessa helpompaa.
Puhuttaessa pakolaisuudesta tai siirtolaisuudesta tulevat ensimmäisenä mieleen Välimeren aalloilla pohjoista kohti keikkuvat, ihmisiä täyteen ahdetut veneet. Todellisuudessa suurin osa Afrikan mantereen muuttoliikkeestä tapahtuu kuitenkin maanosan sisällä ja suuntautuu yleensä johonkin naapurimaista. Moni toivoo paluun olevan mahdollinen jonakin päivänä, mutta on pakotettu hankkimaan koulutusta ja elintasoa muualta. Toisin kuin me länsimaissa luulemme, heidän haaveissaan ei ole muutto Eurooppaan tai Amerikkaan. Afrikan Unioni pyrkii helpottamaan maanosan sisäistä liikkuvuutta sopimuksella, jossa mukana on kolmisenkymmentä maata. Sopimusta ei vielä ole ratifioitu, mutta sillä ajetaan samantyyppisiä tavoitteita liikkuvuuden suhteen kuin EU:ssa.
Samaan aikaan kun rajan yli virtaa maahan ihmisiä naapurimaista, lähtee ugandalaisia nuoria työpaikan toivossa Persianlahden maihin, kuten Saudi-Arabiaan. Matka lahden yli on yhtä vaarallinen kuin Välimeren ylitys, mutta siellä tapahtuvista onnettomuuksista ei meillä juuri uutisoida. Nuoret ovat helppoja uhreja salakuljettajille, jotka onnistuvat maalailemaan hohdokkaita tarinoita kohdemaan mahdollisuuksista haavoittuvassa asemassa oleville ihmisille. Mikäli he selviävät matkassa elossa, heidät pakotetaan perillä esimerkiksi prostituutioon. Kansainväliset avustusjärjestöt pyrkivät auttamaan näitä nuoria palaamaan takaisin kotimaahansa. Niiden pyrkimyksenä on myös estää ihmiskauppaa järjestämällä nuorille ammatillista koulutusta ja näin parantaa heidän mahdollisuuksiaan pärjätä kotimaassaan.
Katson jälleen edessäni kohoavaa vuorta. Millaista on vaeltaa viikkojen matkan päästä rajan yli, vähäisin eväin, paahtavan auringon alla, jopa yksin tai ilman vanhempia. Toivo saa meissä ihmisissä ihmeelliset voimat liikkeelle. Siinä on alkuvoimaa. Se antaa suunnan ja tarkoituksen. Niin minulle täällä, tässä hetkessä, kuin kenelle tahansa – riippumatta siitä, minkä rajan haluaa ylittää.
Katso myös Tuulin blogi!
