Pieniä suuria eroja

”Suomi on ihan friikki maa – Afrikassa on normaalia” Näin kirjoitti Sami Sillanpää Helsingin Sanomien kolumnissa. ”Maailman normaalimaissa ihmisten arki on arvaamatonta ja niukkaa. Yhteiskunnat ovat sotkuisia ja enemmän tai vähemmän levottomia.” Totta. Esimerkiksi Kongon väkiluku oli vuonna 2014 noin 77 500 000. Siis yli neljätoista kertaa Suomen väkiluku. Toisin sanoen viidentoista hengen ryhmästä, vain yksi elää Suomen standardien mukaista elämää, kun ryhmän selkeä enemmistö elää niukkuudessa ja turvattomuudessa. Viime päivinä olen ajatellut paljon sitä, mikä on normaalia ja mikä friikkiä. Ja etenkin sitä, minkä pitäisi olla normaalia meille kaikille.

Kun astun soratielle Kirkon Ulkomaanavun toimistolta, ohitseni suhahtaa ihan liian lujaa ajavia moottoripyöriä, joiden kyydissä on aikuisia ja lapsia, vaihteleva määrä, kaikki ilman kypärää. Pian ohitse ajaa rekka, jonka kyydissä ja karjaa. Rekan sivuilla ja karjahäkin päällä keikkuu nuoria miehiä matkalla jonnekin. Eräänä päivänä moottoripyörä ajoi vanhan herran kumoon toimistomme edustalla. Onnettomuudesta syytettiin vanhusta. Mitäs oli kävellyt leveästi tien reunalla. Täällä ensiksi menee se, jolla on suurin kulkupeli. Periaatteessa liikenne on vasemmanpuoleista. Käytännössä autolla ajetaan juuri siitä, mistä sekaan mahtuu, oikealta tai vasemmalta. Ihan normaalia.

Ulkona näen päivittäin lukemattomia lapsia. Nämä lapset eivät tee kakkuja hiekkalaatikolla tai leiki auto- ja nukkeleikkejä. Nämä lapset kantavat isoja kuormia polttopuita, vesikanistereita ja perkaavat jätekasoista jotain käyttökelpoista. Sama pieni poika kulkee useita kertoja viikossa ohitseni puukuorman kanssa ja huikkaa ”Hello, how are you?” Kun kysyn, miten hänellä menee, hän vastaa ”I am fine” ja hymyilee leveästi. Hän on ihan fine ja puukuorman kantaminen on normaalia arkea.

Toisin kuin Suomessa, lastenhankintaa ei täällä suunnitella tai siirretä opiskelun, uran tai muiden suunnitelmien takia. Useimmiten naisella ei ole mitään sanomista asiaan. Lapsia tehdään paljon, halusi tai ei. Näen kaikkialla naisia, joilla pieni lapsi kiikkuu selässä kankaalla kapaloituna. Kun jään juttelemaan lasta kantavan äidin kanssa, jää maahan usein märkä lätäkkö. Vaippoja ei yleensä ole. Äitejä lapsineen on kaikkialla. Sen sijaan kolmi-nelikymppisten miesten ikäryhmä tuntuu puuttuvan setlementistä melkein kokonaan. Heidän kohtalonsa on sinetöinyt Kongon mielipuolinen väkivalta.

Ugandan poliisi on setlementissä turvaamassa pakolaisten ja meidän työntekijöiden turvallisuutta. Poliisit käyskentelevät setlementin alueella kiväärien kanssa. Joskus ase heiluu huolettomasti olkapäällä. Joskus siihen nojaillaan varjossa. Lisäksi paikalla on vartijoita, jotka päivystävät rautaporttien pielessä. Ei ole ollenkaan tavatonta, että vartijoita saa huudella hereille, kun portista on tarve päästä sisään tai ulos. Minä en kuitenkaan koe olevani vaarassa. Vaarassa ovat yksin ovettomissa savitaloissa asuvat naiset ja lapset. Surullista, mutta niin normaalia.

Uusia pakolaisia saapuu setlementtiin lähes päivittäin. Viimeksi laskimme ohitse ajavien rajalta saapuvien bussien määräksi 10. ”The refugees are coming!” joku huutaa ja kaikki paikallaolijat ryntäävät tien laitaan katsomaan, näkyykö bussien ikkunoissa sukulaisia tai tuttavia. Ihan normaalia toivoa, että tuttuja kasvoja näkyisi ja että hekin pääsisivät pois väkivaltaisuuksien keskeltä.

Katolta tippui rotta. Rotat melskaavat öisin myös keittiössä. Käärmeitä ei näillä kulmilla ole. Ne ovat kuulemma päätyneet ihmisten patoihin. En ole myöskään nähnyt yhtään kissaa ja koiriakin vain muutaman. Yleensä Afrikan matkoillani kissoja ja koiria on pyörinyt kaikkialla. Vuohia ja kanoja sen sijaan on ympäriinsä. Kun jostain saadaan väliaikaista työtä, on ensimmäinen ostos usein vuohi. Silloin tällöin paikallinen väestö palkkaa pakolaisia tekemään hanttihommia. Usein kuitenkin palkka tehdystä työstä jää maksamatta. Näin helppoa on käyttää hyväksi heikommassa asemassa olevia ihmisiä.

Jokin aika sitten saatoin malariaa sairastavan nuoren naisen lääkäriin. Kävelimme pienen –  kyseisen sairaalan ainoan – vuodeosaston ohitse. Sairaalan vuoteilla näin luurangonlaihoja potilaita, joissain sängyissä useampia. Sairaalan vastaanottotila oli tupaten täynnä. Henkilökunta, lääkärit ja sairaanhoitajat, ovat paikallisia. En voinut olla huomaamatta muutamien sairaalan työntekijöiden ikävää asennetta pakolaisia kohtaan. Paikalliset potilaat kuulemani mukaan otetaan vastaan aina ensin. Eräs ryhmämme nuorista on pääkaupungissa sairaalassa. Hän on odottanut lääkärin vastaanottoa nyt kaksi viikkoa. Näitä lääkärireissuja tehdään silloin tällöin. Joskus hän pääsee lääkärin puheille, joskus ei. Leikkaukseen pääsemistä hän on odottanut nyt kaksi vuotta. Normaalia elämää näillä kulmilla.

Kun kehitysmaa ottaa vastaan toisesta kehitysmaasta tulevia pakolaisia, on tilanne herkkä. Jos meillä Suomessa pakolaisten vastaanotto aiheuttaa kiivasta keskustelua ja närää, sitä se aiheuttaa myös täällä. Ei ole myöskään yksinkertaista tulla ulkopuolelta auttamaan tiettyä ihmisryhmää, kun avuntarvitsijoita on niin paljon, myös paikallisessa väestössä. Kotona Suomessa koen, että henkilökohtaisesti minun on helppo antaa apua niille, joilla ei ole mitään. Täällä avun antaminen on monimutkaista. Kenelle voin tarjota apuani? Kuka jää ilman? Jos autan yhtä yksilöä, voi hän joutua huonoon valoon yhteisössään. Kaikkia en kuitenkaan voi auttaa, vaikka haluaisinkin. Toisinaan näiden asioiden pohtiminen tuntuu ylitsepääsemättömältä.

Päiviemme kohokohtia on ollut nuorten ryhmän kanssa työskentely. Olemme käyneet hienoja keskusteluja ja oppineet toisiltamme paljon, puolin ja toisin. Joka kerta ryhmämme ympärille kerääntyy yleisöä, lapsia ja aikuisia, jotka kaikki haluaisivat mukaan toimintaan. Riittämättömyyden tunne on jokapäiväistä. Toisinaan katselen ympärilleni ja lohduttomuus valtaa mieleni. Kunnes ohitseni kävelee pieni poika puupino päänsä päällä keikkuen ja huikkaa hymyillen : ”Hello, how are you?” Ja elämä on ihan normaalia.

Aija Saari

Kirjoittaja on ammatillisen koulutuksen asiantuntija, joka työskentelee Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisena Rwamwanjan pakolaisleirillä Ugandassa.