”Yhtäläiset mahdollisuudet kaikille, elinikäinen oppiminen sekä maksuton koulutus”, sanoisin, että tämä on melko yleinen kuvaus suomalaisesta koulujärjestelmästä. Vapaaehtoisjaksoni aikana Nepalissa olen havahtunut huomaamaan, että moni sellainen asia, jota olen Suomessa pitänyt itsestäänselvyytenä, ei sitä oikeastaan ole. Nepal on muuttanut käsitystäni ”normaalista” ja tällä hetkellä ajatellessani suomalaista koulua, mieleeni tulevat aivan erilaiset asiat kuin ennen.

Ensinnäkin vessanpöntöt, puhdas hanavesi sekä vessapaperi ovat Suomessa tuntuneet itsestäänselvyyksiltä. En ole oikeastaan koskaan edes ajatellut minkälaista olisi käydä koulua ilman näitä. Nyt voin kuitenkin kertoa, että vaikka kaikkeen yleensä tottuu, niin huonoon hygieniaan totuttelu on ollut haastavaa. Toiseksi, suomalaista koulua ajatellessani, mieleeni tulee turvallisuus. Koulurakennukset ovat tukevia ja lämpimiä ja lisäksi matka kouluun on kohtuullisen turvallinen. Nepalia ravistelleet maanjäristykset, vuoristoinen maasto ja kylmyys sisätiloissa ovat muistuttaneet minua siitä, miten hyvin asiat ovatkaan Suomessa. Kolmanneksi haluaisin vielä mainita modernin koulujärjestelmän, jolla tarkoitan tässä kontekstissa niin viihtyisiä luokkahuoneita, ajan tasalla olevaa teknologian, opinto-ohjausta kuin pedagogisesti päteviä opettajia. Nämä tekijät lisäävät koulunkäynnin mielekkyyttä ja sujuvuutta, mutta ne eivät tosiaankaan ole itsestäänselvyys muualla maailmassa. Suomalainen koulujärjestelmä kokonaisuudessaan on täältä päin maailmaa katsottuna erittäin toimiva. Erään sanonnan mukaan joskus on lähdettävä kauas, jotta näkee lähelle. Tämä kuvaa mielestäni hyvin sitä, miten käsitykseni länsimaisesta koulusta on muuttunut vapaaehtoisjaksoni aikana Nepalissa.

Koulujärjestelmä Nepalissa on monella tapaa erilainen kuin Suomessa. Vaikka yhä useammalla nepalilaisella lapsella on mahdollisuus koulutukseen, on koulupudokkaiden määrä vielä suuri. Koulutuksen järjestäminen kaukaisiin kyliin tuottaa ongelmia, sillä maantieteellisesti katsottuna Nepal on haastava maa heikkojen kulkuyhteyksien vuoksi. Kylät sijaitsevat usein syrjäisillä seuduilla ja ovat asukasmäärältään melko pieniä ja työllistymismahdollisuudet niissä ovat heikot. Pääelinkeino Nepalissa on edelleen maanviljelys; Nepal onkin yksi maailman vähiten kehittyneimpiä valtioita. Laadukas koulutus vaikuttaa täällä olevan ennemminkin etuoikeus kuin itsestäänselvyys. Paikallinen järjestö UCEP, jossa työskentelen Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisena, pyrkii varmistamaan koulutukseen pääsyn myös niille nuorille, jotka tulevat kaikkein köyhimmästä ja heikoimmista olosuhteista. UCEP: n hallinnoimassa Sano Thimin ammatillisessa koulussa nuoret oppivat sellaista ammatillista osaamista, jonka avulla työnsaanti helpottuu ja mahdollisuus oman yrityksen perustamiselle avautuu. Osallistuminen UCEP:n tarjoamaan koulutukseen tarkoittaa monille nuorille kuitenkin muuttoa pois omasta kotikylästään opintojen ajaksi, sillä järjestön tarjoamat koulu- ja asumistilat sijaitsevat pääkaupungin Kathmandun läheisyydessä, Bakhtapurissa.

Sano Thimin ammatilliseen kouluun saapui jokin aika sitten joukko uusia oppilaita. Koska muutto uuteen kaupunkiin sekä uudenlaiseen arkeen totuttautuminen on haastavaa, halusimme antaa uusille oppilaille tilaisuuden kertoa, miten he ovat viihtyneet koulussa. He olivat vasta viikkoa aikaisemmin aloittaneet opintonsa, joten ajattelimme, että opintojen alkuvaiheessa on hyvä hetki järjestää tapaaminen ja kuulla, mikä koulussa on toiminut erityisen hyvin ja mikä on ollut haastavaa. Järjestössä oltiin myös huolissaan mahdollisista opintojen keskeytyksistä ja pyrimmekin tapaamisessa selvittämään niitä syitä, jotka voisivat johtaa mahdolliseen keskeytykseen. Jaoimme oppilaat ryhmiin ja annoimme heille tehtäväksi pohtia sekä kirjata ylös kuluneen viikon aikana kohtaamia onnistumisia ja haasteita. Loppuun olimme varanneet aikaa vapaamuotoiselle keskustelulle, jonka aikana toivoimme, että esiin tulleita aiheita käytäisiin yhdessä läpi.

Ryhmissä käydyissä keskusteluista selvisi, että tuleva ammatti sekä palkka motivoivat oppilaita kaikkein eniten. Koulun kuri ja säännöt nähtiin positiivisessa valossa ja oppilaat olivat myös melko yksimielisiä siitä, että opettajat olivat ammattitaitoisia opettamillaan aloilla. Osa oppilaista koki, etteivät opettajat aina kerenneet antamaan tarpeeksi aikaa kaikille oppilaille ja tämä vaikeutti uusien asioiden oppimista. Oppilaat tulevat Sano Thimin ammatilliseen kouluun hyvinkin erilaisista taustoista, jolloin lähtötaso on todella vaihteleva. Eräs suurin haaste oppilaiden mielestä oli kieli, sillä alan sanasto tuntui monen mielestä vaikealta. Nepalissa käytetään paljon lainasanoja englannista, sillä Nepalin kielessä ei välttämättä ole vastineita esimerkiksi teknisille termeille. Lisäksi Nepal on etniseltä taustaltaan hyvin värikäs; maassa on jopa satoja puhuttuja kieliä, jolloin nepalin kieli ei välttämättä ole äidinkieli kaikille oppilaille. Opetuksessa sekoittuvat siis sekä nepalinkieli että englanninkieli, joten ei ihmekään, jos ymmärtäminen tuottaa toisinaan hankaluuksia. Seuraavaksi siirryimme keskustelemaan vapaamuotoisemmin kaikista esille tulleista asioista. Kysyimme heidän ajatuksiaan opintojen keskeyttämisestä ja heidän mukaansa suurimmat keskeytykseen johtavat syyt liittyisivät todennäköisesti sopeutumisvaikeuksiin. Kunnollinen perehdytys ja orientaatio ennen koulun aloittamista ovat siis ensiarvoisen tärkeitä. Esille nousivat myös tupakka sekä päihteet, joiden käytön lopettaminen savuttomalla sekä päihteettömällä koulualueella voi olla vaikeaa. Lopuksi keskustelu johti yllättäen alueella olleeseen vesipulaan ja oppilaat kertoivat, etteivät he kyenneet peseytymään kunnolla. Tapaamisessa mukana olleet järjestön työntekijät yrittivät parhaansa mukaan vastata oppilaiden mieltä painaviin asioihin ja tapaaminen tuntui olleen todella onnistunut. Oppilaat jopa kiittelivät siitä, että kuuntelimme heitä. Vaikkei kaikkia ongelmia yhdeltä istumalta voikaan ratkaista, saivat oppilaat ainakin purkaa tuntemuksiaan ja me saimme myös paljon arvokasta tietoa, jonka pohjalta uusia ratkaisuja on mahdollista alkaa kehittää.

On vaikea kuvitella, että Suomessa peseytyminen olisi arkinen haaste tai että koulussa oleva kuri olisi oppilaiden mielestä ilonaihe. Suurin henkilökohtainen haasteeni täällä Nepalissa onkin olla ottamatta asioita itsestäänselvyytenä. Välillä turhaudun, kun asiat eivät toimi samalla tavalla kuin Suomessa, mutta sitten hengähdän ja annan asioiden olla. Nyt ollaan Nepalissa, eikä Suomessa.

Teksti ja kuva: Elisa Tanskanen