Kenia ei jätä kylmäksi 

Lähdimme syyskuussa Sirpan kanssa Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisiksi Keniaan kohti uutta, pääomanamme erityisluokanopettajan koulutus, tieto suomalaisesta koulutusjärjestelmästä sekä jo jonkin verran kokemusta niin koulutyöstä kuin elämästä ylipäänsä.

Nyt, kun olemme puolivälissä urakkaamme, työnkuvamme on alkanut selkiytyä. Aluksi edustimme erilaisissa projektien käynnistämistilaisuuksissa; parin yllättävän syvään päätyyn heiton jälkeen hioimme hissipuheen sellaiseksi että ihan sama, kuka ja missä kysyy, täältä pesee.

Kierrettyämme esittäytymässä hissipuheinemme kaikille yhdeksälle Kirkon Ulkomaanavun tukemalle koululle, olemme päässeet seuraamaan oppitunteja. Hajaannumme eri kouluille ja on kivaa iltaisin vertailla kokemuksiamme. Alkuun väsyimme jo pelkistä automatkoista toimistolta leirille, vaikka ikkunat on auki tai ilmastointi pörhöttää. Olemme vuodattaneet litrakaupalla hikeä jo ennen varsinaisen työpäivän alkua. Vettä siis pitää juoda jatkuvasti.

Hikinen kyyti kuoppaisella rallireitillä, KUA:n työntekijät jakautumassa eri kouluille.

Oppituntien seuraamista ja palautehetkiä

Olen seurannut noin 20 oppituntia ykkösestä kasiin, niin juuri aloittaneiden kouluttamattomien opettajien, jotka itsekin asuvat leirillä, kuin kokeneiden ja koulutettujen opettajien tunteja.

Jos suinkaan saan pujoteltua pöytien välistä luokan perälle, tarkkailen sieltä tunnin kulkua. Luokkakoko on yleensä 100 – 150 oppilasta. Sopu sijaa tekee, oppilaat loikkivat ketterästi pöytien yli. Tarpeeksi tiiviisti istuttaessa yksi oppikirja per 4 oppilasta riittää. Lähden mielelläni kiertelemään ja kehumaan ”mzuri sana!” oppilaiden vihkotyöskentelyä heti kuin mahdollista, jotta vaikuttaisin enemmän opelta kuin tarkkailijalta. On todella siistejä vihkoja, kaikki aineet sekaisin suunnista välittämättä -vihkoja, revenneitä vihkoja ja kadonneita vihkoja. Joskus vihko on tullut tarpeeseen kotona tulta tehdessä, joskus siitä on innovatiivisesti taiteltu ruoka-astia, jos lautanen on unohtunut kotiin.

Tunnin jälkeen sovimme opettajan kanssa palautehetkestä ja ennen sitä täyttelen tekemämme lomakkeen, jossa pyrin antamaan positiivista palautetta ja ehdottamaan joitakin vinkkejä seuraavaa tuntia varten. Iso haaste on yhteisen kielen puute: jokainen puhuu äidinkielenään omaa heimokieltään ja opettelee vieraina kielinä swahilin ja englannin. Leirille tulee kuitenkin koko ajan uutta porukkaa ja jotkut osaavat esim. pelkkää arabiaa. Yleensä luokasta löytyy joku, joka pystyy tulkkaamaan sen lisäksi, että ope puhuu kahdella kielellä. Koska itsekin olen täällä kielipuolena, on helppo ohjeistaa hyödyntämään käsiä, kuvia, mitä vaan havaintovälineitä sanojen tueksi.

Liitimme lomakkeeseen myös vinkkilistan erilaisista opetusmenetelmistä ja tavoista aktivoida oppilaita – tähänhän Kenian uusi opsikin pyrkii, sisäänajo vaan on kovin hidasta. Olemme myös osallistuneet opettajien keskinäisiin ongelmanratkaisusessioihin (teacher learning circles), joissa jokainen nostaa esiin jonkun haasteen ja porukalla mietitään ratkaisua pulmaan.

Oppituntia seuraamassa.

Uusia tukiopettajia koulutetaan työpajoissa

Tuntien seuraamisen lisäksi olemme päässeet suunnittelemaan KUA:n porukan ja koulujen reksien kanssa tukiopetusta, joka annetaan koulun loman aikana kolmena päivänä viikossa. Työpajailimme kolme päivää 20 hengen voimin pohtien tukarin käytännön järjestelyjä, kohderyhmää ja sisältöä. Sirpa ja minä saimme pitää työpajassa esitelmän tuen tarpeista ja tuen toteuttamistavoista heikoille oppilaille. Lopputuloksena saatiin suunnitelma, miten tukiopetus toteutetaan, mitä se sisältää ja miten opettajat perehdytetään.

Tukiopettajiksi on rekrytoitu uusia opettajia pakolaisleiriltä, joilla ei vielä ole koulutusta. Kahdessa päivässä koulutamme heidät tehtävään. Saimme Sirpan kanssa vastuullemme toisen koulutuspäivän suunnittelun ja toteutuksen. Kouluttaminen oli hauskaa ja hieman jäykän alun jälkeen opet alkoivat suunnittelemaan juuri toivomiamme aktiviteetteja ja he bongasivat hyvin ajatuksen, että esimerkkien täytyy olla lasten omasta elinpiiristä. Niin laskettiin vuohia ja jaettiin mangoja sekä hyödynnettiin kiviä havainnollistamiseen. Kukaan ei sanonut, että ei pysty tekemään koska ei ole materiaaleja.

Tavoitteenamme on vielä osallistua haavoittuvassa asemassa olevien tyttöjen elämäntaitokoulutukseen sekä toki mennä itse kouluttamiemme opettajien kanssa pitämään tukaritunteja. Aiemmat vapaaehtoiset ovat tehneet kouluilla systeemiämme tunnetuksi ja heidän kädenjälkensä on näkyvissä mm. luokkien pöytäjärjestelyissä. Toivommekin vapaaehtoistyöhön pitkäjänteistä suunnittelua, että tulevat ottaisivat koppia siitä, mihin edelliset jäivät ja tukisimme kouluja tasapuolisesti.

Kakuma. Itse Kakuma on kuin New York tai Amsterdam. Yhdellä kävelyllä keskustaan ja takaisin kohtaat Turkana-naisia ihanissa koruissaan ja asuissaan, yleensä kantamassa päänsä päällä 20 litran jerrykannua, riisisäkkiä tai muuta järkyttävän painavan näköistä. Samalla tiellä autojen ja mopojen seassa kulkee vuohilauma paimenineen ja koirineen, kerran vastaan tuli myös kamelilauma. Porukka kulkee sulassa sovussa, kaikki huutelevat iloisia tervehdyksiä niin toisilleen. Tämä paikka ei jätä ketään kylmäksi!