Kahden mantereen välissä

Vapaaehtoisjaksoni Opettajat ilman rajoja –verkostossa on päättynyt. Siis virallisesti. Käytännössä työ jatkuu monin eri tavoin Suomesta käsin. Nyt on kuitenkin aika asettua takaisin koto-Suomeen sekä pohtia, mitä tapahtui ja miksi. Asioita pyörii mielessä kirjan verran. Vähintäänkin.

Ennen lähtöäni Ugandassa ehdin käydä vielä viimeisen reissun Rwamwanjan koulussa, missä työt jatkuivat heti uuden vuoden jälkeen, toisin kuin valtion kouluissa, jotka pidetään suljettuna helmikuun vaaleihin saakka. Rwamwanjassa opettajat odottavat kuumeisesti vuoden 2016 budjetin määrärahojen vapauttamista, jotta pääsevät hankkimaan puuttuvia materiaaleja. Tämä todellisuus ei hirveän kauas heitä suomalaisesta koulumaailmasta; budjettien kanssa painitaan kaikkialla. Sain kuulla, että vuoden vaihteen jälkeen opiskelijat ovat sairastaneet paljon malariaa, mikä on aiheuttanut poissaoloja. Muutamien opiskelijoiden poissaoloja on ihmetelty, seurattu ja saatu selville, että poissaoloja on aiheuttanut puhtaiden vaatteiden puute. Kun pyykit on pesty myöhään illalla ei aamulla ole vielä ollut kuivaa päällepantavaa. Myös pienten lasten hoito ja pitkät koulumatkat ovat aiheuttaneet poissaoloja, ihan kuten arveltiinkin.

Koulun oman keittiön rakennustyöt aloitettiin rip rap ja valmista pitäisi olla noin viikon päästä. Tähän saakka opiskelijoiden päivittäinen puuro on tilattu läheisestä ravintolasta. Pian ruokaa voidaan valmistaa omassa keittiössä. Noin kolmen kuukauden päästä päivittäisiä tarjoiluja voidaan piristää omien tilusten kasviksilla. Oppilaskunnan vaalit on järjestetty ja luottamusvastuita on jaettu opiskelijoille. Opiskelijakunnassa on huomioitu myös eri uskonnot; kristityt ja muslimit toimivat sulassa sovussa oppilaskunnassa ja järjestävät yhdessä rukoushetkiä. Tämä on ihan normaalia elämää, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Yhteisen kielen puuttuminen on myös ihan tavallista arkea ja asia, jonka kanssa opetellaan selviytymään. Avain onnistumiseen on yhteinen tahtotila.

Olen iloinen ja tyytyväinen siitä yhteishengestä ja välittämisestä, mikä on aistittavissa opettajien ja opiskelijoiden välillä. Minusta vaikuttaa siltä, että henkilökunnalla ja opiskelijoilla on myös hauskaa keskenään, mikä on oppimisenkin kannalta hieno juttu. Minuun teki erityisen vaikutuksen nuori ugandalainen opiskelija, joka pyysi josko hänen perheensä voisi maksaa edes jotain koulumaksua. Hän kertoi ymmärtävänsä hyvin, että hänen perheensä siihen pystyy, kun taas hänen luokkatoverinsa pakolaistaustaiset nuoret eivät siihen pysty. Tätä ymmärrystä ja välittämistä toivoisin myös meille tänne Suomeen.

Monia käytännön haasteita on tullut ja varmasti tulee myös lisää Rwamwanjan henkilökunnan ratkaistavaksi – päivä kerrallaan, eikä yksikään päivä ole takuulla edellisen kaltainen. Opettajien täydennyskoulutuksen tarve on Ugandassa valtaisa. Etenkin erityisopettajista on pulaa kauttaaltaan koko maassa. Omien kokemuksieni mukaan tilanne on sama kaikissa kehittyvissä Afrikan maissa. Haluankin kannustaa suomalaisia opettajia kohtaamaan uusia haasteita, astumaan mukavuusalueen ulkopuolelle ja mahdollisuuksien mukaan matkustamaan maailman ääriin omaa osaamistaan jakamaan. Voin luvata, että kokemukset ovat ikimuistoisia.

Minulle aika Ugandassa oli valtava oppimiskokemus. Maailmalta palasi monella tapaa eri nainen kuin sinne syksyllä lähti. Olen nähnyt, kuullut ja kokenut paljon. Olen myös ymmärtänyt, että kaikki se hyvä, josta minä olen saanut elämässäni nauttia, on ollut pääasiassa sattuman kauppaa. Minun syntymiselleni Suomeen oli häviävän pieni mahdollisuus. Niin kuitenkin kävi. Viime vuosi oli minulle henkilökohtaisesti tähänastisen elämäni raskain. Menetin paljon. Nyt kuitenkin tunnen olevani elämässä ja kokemuksissa äärettömän rikas. Ugandaan minulla jäi perhettä ja olenkin varma, että heidät tapaan vielä. Onneksi nykytekniikka mahdollistaa päivittäisen yhteydenpidon eri tavoin, eikä Afrikka tunnu olevan enää niin kovin kaukana. Itse koen olevani kahden mantereen välissä, aina kaipaamassa minulle tärkeitä ihmisiä, joita on sekä Suomessa että Afrikassa.

Lähtiessäni Rwamwanjasta sain palautetta: ”Sinä luotit meihin.” Ehkä paras samani palaute ikinä. Jään kaipaamaan Afrikan aurinkoa, joka paistaa korkealla taivaalla sekä kohtaamissani ihmisissä.

Aija Saari

Kirjoittaja on ammatillisen koulutuksen asiantuntija, joka työskenteli Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisena Rwamwanjan pakolaisleirillä Ugandassa.