Vaikutelmia Kenian matkalta

Nukahdan illalla tuulettimen hurinaan hyttysverkon katveessa. Toisella viikolla nukun jo yhtä sikeästi kuin Suomessa. Tosin olen aina ollut hyvä nukkuja.

Aamiaistunnelmia nuorten iloinen puheensorina, paistetun munakkaan ja pekonin herkullinen käry ja keittiöhenkilökunnan sulava liikehdintä.

Huomenta! Good morning! Kuinka nukuit? Haluatko istua tänään edessä?

Oletko terveenä? Sitten ahtaudumme pikkubussiin. Ja tiet! Ne eivät todellakaan ole kuin Suomessa. Eihän mikään ole. Vai onko?

Tällä matkalla pohdin lakkaamatta, mikä meitä ihmisiä oikein erottaa ja yhdistää. Uskonto? Kulttuuri? Ihonväri? Valtakuntien rajat?

 

Kun istun kenialaisen koulun pihalla keskustelemassa paikallisen työparini kanssa tunnen aluksi itseni jännittyneeksi. Mitä hän minusta ajattelee? Kuinka oppituntimme sujuvat? Onko minulla hänelle mitään annettavaa? Osaanko itse ottaa mitään vastaan?

Parin päivän kuluttua halaamme ja nauramme vedet silmissä. Otamme valokuvia ja videon tanssivista leikkikoululaisista. Olemme pitäneet yhdessä englannin tunteja ja social studies on tullut minulle tutuksi.

Mikä meitä sitten yhdisti työparini kanssa? Sama ilo, sama suru, sama toivo. Yhteinen ammatti ja sen haasteet, jotka ovat kaikkialla samanlaiset. Koulutusta tarvitaan ja sen laatu takaa kehityksen.

Koulutuksesta kasvaa toivo, oppimisesta ilo.

KatriN_pojat ikkunassa

 

Ja lapset! He ovat kansakunnan toivo jokaikisessä maailmankolkassa.

Heidän takiaan meidän kannattaa aina ponnistella, missä ikinä olemmekin.

 

Kenia! Matkani on ollut hieno. Matka pelkojen voittamisesta kohti rohkeata taistelua kaikkien lasten puolesta.

Kirjoittaja: Katri Niinimäki