Tervehdys Kambodzasta

Elinan paluu tuttuun paikkaan ja valtaosin samoihin tehtäviinkin on ollut mutkatonta. Positiivisia muutoksen tuuliakin on ollut havaittavissa Kambodzan perusopetuksessa.

Sallittehan introksi höpöjuttuja tunnelmista, koska olen täällä jo kolmatta kertaa?

Hankekoulut ovat asuinpaikastani parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä. Motollahan täällä edelleen päristellään ja matkan varrella on tarjolla pölyä, savua, pörinää, kulkukoiria ja monenlaisia myyntikojuja, ajoittain myös häitä ja hautajaisia eli elämän koko kirjo milloin kauniina milloin rumana niin kuin missä tahansa. Rumana se näkyy konkreettisimmin tienvarsille roiskittuina roskakasoina, mistä muovijätteen määrä on varsin silmiinpistävää. Silloin sisäinen suomalaiseni havahtuu mielessään kälättämään, mutta jo seuraavan peltovainion kohdalle tullessa huomaakin mittailevani korsien korkeutta kuin omia olisivat. Hetket ovat niin ohikiitäviä ja ihastukset sekä vihastukset rytmittyvät samaan sykkeeseen. Tuossakin juuri uskomattoman komeita kukkoja askeltamassa pitkin pientaretta!  Ne ovat juuri niitä, joista aamuneljältä makeasta unesta herätettynä onkin sitä mieltä, että ’Kill the Kukko!’

Kertoisinko myös lepakkoherätyksistä? Niitä on yhtä vaikea kuvailla kuin on niiden muistikuvaa haihduttaa.  Kahden viikon ajan kämppäkaverikseni eksynyt lepakko kurvaili yön pimeimpinä hetkinä kuin musta formula-auto huoneen hämärässä, mutta päivisin sen varikkoa ei löytynyt mistään.  Lopulta se valitsi väärän torkkupaikan ja niin meidän yhteiselo sai onnellisen lopun.  Jälkeen päin tosin kuulin, että lepakoilla tehdään bisnestä kasvattamalla niitä tähän tarkoitukseen rakennetuissa tornimaisissa lepakkotaloissa ja sieltä sitten niitä myydään gourmet ruoan raaka-aineeksi huikeaan kilohintaan. Nostin siis rahanarvoista tuotetta varovaisin käsin ovesta ulos ja kohta se jo nousi nahkasiivilleen.

 

 

Mitä työkentälle kuuluu?

Paluu tuttuun paikkaan ja valtaosin samoihin tehtäviinkin on ollut mutkatonta.  On muutamia asioita, jotka ovat muuttuneet sitten kevään 2017, kun edellisen kerran olin täällä. Tuolloin Dream School -hankkeeseen kuului yksi ala- ja yksi yläkoulu, sittemmin mukaan on tullut kaksi uutta alakoulua. Silloisen alakoulun alakuloiset luokkahuoneet ovat nyt poissa ja tilalle on saatu uudet rakennukset, joissa on valoisat luokkatilat ja jonka katossa hyrräävät tuulettimet. Myös piha-aluetta on kunnostettu ja latriinit laitettu. Roskaamiseen ja jätehuoltoon on samoin alettu puuttua napakammin, ihan aiheesta.  Lisäksi koulukokonaisuuteen kuuluu uutena tulokkaana eskariluokka, missä lähes viisikymmentä kirkassilmäistä, kuuluvaista ja kulkevaista killiäistä pitää nuoren opettajansa varsin toimeliaana.

Kambodzan perusopetuksessa mennään eteenpäin pienin askelin, horjahdellen ja epäröiden, mutta parempaa suorittamista tavoitellen.

Alakouluun ilmoittautuneita oli lukuvuonna 2017/2018 jo lähes 97% (Education/UNICEF Cambodia). Kääntöpuolelta tosin paljastui, että alakoulun kolmannen luokan oppilaista noin joka neljäs ei osannut kirjoittaa sanelutestissä yhtään sanaa oikein. Etenkin maaseudulla liian moni lapsi on tipahtanut kokonaan opetusverkoston ulkopuolelle.  Joko heitä ei ilmoiteta kouluun ollenkaan tai ilmoittautumisesta huolimatta he eivät ilmesty paikalle. On myös niitä, jotka ilmoitetaan, tulevat paikalle, mutta eivät syystä tai toisesta opi.

Syitä opetuksen heikkoon tasoon on haettu opettajien kirjavasta ammattitaidosta, puuduttavista opetusmenetelmistä, uusien tuulien vieroksumisesta ja myös mukavuudenhalusta. Oppilaiden osallistaminen ja ilon kautta oppiminen erilaisten pelien ja virikkeiden avulla ei ole vieläkään päivittäinen tai viikoittainen vaihtoehto kaikkien opetuksessa.

 

 

Olisiko jo kuitenkin vähän aihetta varovaisiin odotuksiin?

Opettajankoulutuslaitokselta on muutamaan otteeseen oltu valmentamassa hankekoulujen opettajia uudenlaiseen khmerin kielen alkuopetukseen. Malli on vielä testausvaiheessa, mutta vaikuttaa hyvältä ja innostavalta. Lisäksi heitä on perehdytetty monipuolisempaan arviointiin ja uudentyyppisten testien laatimiseen. Kollegiaalinen ryhmätyö olisi tässä kuin piste ii:n päälle.

Opettajainvalmistuslaitoksessa tällä hetkellä opiskelevia koulutetaan oppilaskeskeisiin työtapoihin, joten hyviä myötätuulia sinne suuntaan on näkyvissä!

Kambodzan perusopetuksen luokkakooksi on virallisesti määritelty maksimissaan 43 oppilasta luokkaa kohden. Käytännössä se voi olla ihan jotain muuta. Kun menin tutustumiskäynnille toiseen näistä myöhemmin mukaan tulleista alakouluista, poikkesin sattumoisin luokkaan, missä melskasi viisikymmentäkaksi ekaluokkalaista. Siis viisikymmentäkaksi! Seuratessani sitä railakasta menoa tuli mieleen ajatus, että taidankohan nyt todistaa jonkin suuremman ongelman alkulähdettä. Jos ekaluokkalainen viettää opintiensä ensimmäisen vuoden tällaisessa sirkuksessa, miten tulee käymään heidän itse kunkin oppimisen kanssa.  Tuleeko juurikin tällaisista luokista niitä oppijoita, jotka kahden vuoden kuluttua eivät osaa kirjoittaa sanelutestin sanoista yhtään oikein tai niitä, jotka jatkuvasti tympääntyvät kouluun ja jättävät lopulta kokonaan tulematta.  Jos jonkin luokan on pakko olla ylimitoitettu, niin olkoon se mikä muu tahansa, mutta ehdottomasti ei ensimmäinen luokka.  Kyseisen luokan opettaja oli jo kovin ryytynyt kahden kuukauden työrupeaman jälkeen.

Niin paljon alkoi asia rassata mieltä, että oli ihan pakko ruveta pitämään siitä pöytäpuheita aina tilaisuuden tullen ja vähän muulloinkin. Eivät ne puheet ihan kuuroille korville ole menneet.  Katsotaan, miten asia etenee.  Ajattelen ottaa vahtikoiran paikan.

Työkuvaani kuuluu tällä kertaa osallistua myös opokoulutuksen käänteisiin. Sinnehän kuuluu aika hyviä juttuja, mutta niistä kirjoittelen seuraavalla kerralla. Lopuksi voin kiitollisena todeta, että koen tietynlaista etuoikeutta olla taas täällä, koska kambodzalaisuudessa on jotain kiehtovaa, josta en tälläkään jaksolla varmaan pääse perille. Yritystä kyllä on.