Pieni yhteinen planeettamme

Viikko Logoan maaseutukoulussa Yumben alueella on takana. Kohtuullisen pieni koulu -paikallisen mittapuun- mukaan tuli melko hyvin tutuksi parissa päivässä. Niin opettajat kuin oppilaat pääsivät alkujännityksestään pian ohi ja yhteistyö oppimistulosten kohentamiseksi rävähti käyntiin todella nopeasti.

Ensimmäinen kosketus ekaluokan noin 150:n oppilaan liikuntatuntiin antoi terhakkaan alkusysäyksen tämän maan ihaniin ihmisiin aivan ruohonjuuritasolla. Ugandalaiset ovat suvaitsevaisia ja rentoja, uteliaita ja värikkäitä, rohkeita ja puheliaita. Voitteko kuvitella miten hyvin sovin tuohon joukkoon?!

 

 

Tämän viikon kohokohta tapahtui eräällä loppuviikon oppitunnilla, jossa vein isompien koululaisten luokkaan maapalloa jäljitteleviä puhallettavia rantapalloja. Palloissa oli (aasialaisesta valmistusmaasta johtuen) joitain ”pikkuvirheitä” ja vaikka Suomi olikin oikealla paikallaan, järkytyksekseni huomasin että Helsingin kanssa yhtä suurella fontilla Suomeen oli kirjoitettu vain yksi toinen kaupungin nimi: Pori. Raumalaistytöllä oli pallon puhallettuaan hieman huippausta muutenkin, joten kukaan ei varmaan huomannut silmieni olevan lautasen kokoiset. Palloja ihmeteltiin viiden ryhmissä (ryhmätyö on täällä täysin uusi asia) ja niistä etsittiin maanosia, valtameriä ja tietysti Uganda. Pallon ja taskulampun avulla oli luontevaa myös antaa tiedonjanoisille 7.luokkalaisille pieni oppitunti vuodenajoista. Ryhmissä hetken keskusteltuaan, monille valkeni että pohjoisen pallonpuoliskon maissa on käytettävä kelloa tietääkseen milloin mennä töihin tai kouluun, tai kesällä jopa tietääkseen milloin mennä nukkumaan. Melkein kuulin aivojen raksutuksen. Olimme opettajan kanssa haltioissamme. Oppiminen tapahtui lähes itsestään. Opettajan ei tarvinnut jakaa taululla pitkiä litanioita vihkoon kopioitavaksi. Opettajan työ oli nyt hänestä syntisen helppoa. Mutta silti oppimista tapahtui enemmän kuin hän oli ennen nähnyt.

Kuin kiteytyksenä juuri havaitsevallemme luovalle ajattelulle tapahtui vielä jotain, minkä seurauksena ensin ihoni nousi ihastuksesta kananlihalle, ja sitten sotkimme maantiedon tuntiimme myös pläjäyksen ihmisten terveydestä ja hyvinvoinnista:

Nimittäin eräs tyttö – Latifa, näytti miettiväiseltä ja kääntyi minuun päin: ”Jos pohjoisessa siis on talvella niin kovin pimeää, miten ihmiset siellä saavat D-vitamiinia?”

 

Johanna Kaisjoki

@johannakaisjoki