Oppimisen iloa Ugandassa

Hyppy uuteen ympäristöön jännittää aina. Riittääkö ammattitaitoni? Missä asun ja miltä arki näyttää?

Ennen lähtöä vapaaehtoiseksi Ugandaan Bidibidin pakolaisasutusalueelle, Kaija-Leenaa askarrutti useampikin asia, mutta jännittäminen osoittautui turhaksi. Yksi asia oli kuitenkin varma: ”En jännittänyt yhtään sitä, tuleeko kokemuksesta ainutkertainen.”

Olen nyt toiminut kaksi kuukautta OIR-vapaaehtoisena Ugandassa, ja aika on kulunut kuin siivillä. Ennen lähtöä tuleva pesti jännitti muutamastakin eri syystä, olinhan lähdössä työskentelemään Bidibidiin, maailman toiseksi suurimmalle pakolaisasutuslaueelle Länsi-Niilin alueelle. Nyt jakson puolivälin ylitettyäni, vankalla kahden kuukauden kokemuksella voin sanoa, että jännittäminen ja etenkin hermoileminen, jota myös saatoin lähtöpäivää edeltävällä viikolla hieman harrastaa, on ollut pääosin aiheetonta. Kaiken kaikkiaan matka on ollut todella mielenkiintoinen, opettavainen ja antoisa. Seuraavaksi kerron suurimmista jännityksen aiheistani, ja siitä, miten Uganda on niihin vastannut.

Eniten minua jännitti, riittääkö oma ammattitaitoni tähän työhön. Olen toiminut yhdeksän vuotta erityisluokanopettajana ja saanut työskennellä hyvinkin haastavien oppilaiden parissa. Lasten kanssa työskentely ei minua jännitä, mutta ennen lähtöäni mietin kuumeisesti, mitä ihmettä minä osaan aikuisten kanssa tehdä? Tulevat työtehtävät OIR-vapaaehtoisena kun kuitenkin sisältävät pääosin työskentelyä aikuisten kanssa, kuten opettajien koulutusta ja mentorointia aihepiireistä, jotka ovat melko rankkojakin (mm. Teaching in Crisis Context, Positive Discipline).

 

Tämän matkan aikana olen kuitenkin saanut huomata, että omakohtainen kokemus lasten kanssa työskentelystä on se suurin voimavara, mistä ammentaa. Ovathan lapset lapsia joka puolella maailmaa. Toki ei voi suoraan verrata tai jakaa kokemuksia 10 oppilaan pienryhmän opettamisesta opettajien kanssa, jotka kahden vuoden opettajakoulutuksen (alla 9 vuoden koulupolku) pätevöittäminä opettavat luokkia, joissa usein on yli 100, joskus lähemmäs 200 lasta. Lisäksi nämä lapset ovat nähneet ja kokeneet asioita, joita me emme voi edes kuvitella ja ovat paossa omasta maastaan liian usein vanhempansa menettäneinä. Näiden koulutusten, joiden järjestämiseen me vapaaehtoiset osallistumme, tavoitteena on siis myös auttaa opettajia ymmärtämään, että jokainen pakolaisasutusalueen lapsista on tavalla tai toisella erityisoppilas ja erityisen tuen tarpeessa.

 

Lisäksi koulutuksissa tavoitteena on luoda opettajiin uskoa siihen, että puutteellisista opetustiloista ja valtavista luokkakoista huolimatta on paljon, mitä opettajat voivat tehdä luodakseen oppilaille paremman oppimisympäristön. Kukaan yksittäinen opettaja ei pysty rakentamaan uusia luokkatiloja tai palkkaamaan lisää opettajia, ja tämän epätoivon alla opettajat usein turhautuvat ja tuntevat, etteivät he pysty tekemään mitään. Ajatuksen siemenen kylväminen siitä, että vaikkei fyysiseen ympäristöön pystykään yksittäinen opettaja vaikuttamaan, jokainen opettaja sen sijaan voi vaikuttaa luokkansa psyko-sosiaaliseen oppimisympäristöön. Oppimisen ilon ja turvallisen oppimisilmapiirin luominen pelon sijaan, opettajajohtoisen opetuksen korvaaminen oppilaslähtöisillä menetelmillä sekä opettajien oman työmotivaation ja pystyvyyden tunteen lisääminen ovat avainasioita koulutuksissa. Ilokseni olen huomannut, että opettajat ovat kokeneet ahaa-elämyksiä näiden teemojen ympärillä ja ymmärtäneet leikin, pelien ja ilon kautta oppimisen merkityksen saadessaan itsekin kokeilla ja iloita oppiessaan.

Oppimista leikkien avulla.

 

Niin, ovatko ne aikuiset sitten oppijoina paljon hermostuttavampia kuin lapset? Ainakaan ugandalaiset ja etelä-sudanilaiset opettajat eivät ole. Pakolaisalueilla opettajina toimii myös maastaan paenneita opettajia, ja tämä on suuri rikkaus, sillä oppilaiden paikalliskielen osaaminen on tärkeää etenkin pienimpien oppilaiden opetuksessa. Opettajat eivät siis ole lainkaan pelottavia oppilaita, vaan päinvastoin hyvinkin vastaanottavaisia ja kiinnostuneita oppimaan uusia menetelmiä ja keinoja hallita valtavia oppilasryhmiä sekä kuulemaan erilaisista tavoista saada iloa oppimiseen. Moni näistä meille itsestään selvistä asioista tuli opettajille uutena, kuten myös se, että opettajan oma jaksaminen ja hyvinvointi ovat edellytyksiä hyvälle opetukselle. Ajatus siitä, että näillä asioilla on yhteys, on toivottavasti käänteentekevää näiden tärkeää ja haastavaa työtä tekevien opettajien uralla: kun oppilaat viihtyvät ja nauttivat oppimisesta, nauttii myös opettaja työstään. Lumipalloefekti on valmis pyörimään.

 

Toiminnallista opetusta ja iloa matematiikan tunnilla jakolaskuja harjoitellessa.

 

Ammattitaitoni riittävyyden lisäksi Ugandan turvallisuus mietitytti minua jonkin verran, toki se tuntui vielä enemmän mietityttävän läheisiäni. Saimme vapaaehtoiskoulutuksessa hyvän turvallisuusperehdytyksen jo Suomessa sekä tietenkin myös Ugandassa. Turvallisuusasiat otetaan siis maatoimistoissa tosissaan ja niin ne tulee ottaa tosissaan myös omassa arjessa. Jokainen on kuitenkin oman itsensä paras turvallisuusvastaava. Esimerkiksi noudattaen ohjeita, kuten välttää pimeällä yksin liikkumista, en ole kohdannut yhtään uhkaavaa tilannetta. Päinvastoin, ugandalaiset ovat olleet valtavan ystävällisiä ja auttavaisia esimerkiksi silloin, kun olemme etsineet tietä aiempien vapaaehtoisten suositteleman ompelijan luokse lukuisine, kirjavine kankainemme.

Työskentely Bidibidin pakolaisasutusalueella ei juurikaan eroa työskentelystä paikallisväestön keskuudessa. Useammassa eri projektissa työskennellessäni olen päässyt tutustumaan kouluihin sekä pakolaisasutusalueilla että niiden ulkopuolella. Asumukset, koulut tai koululaiset eivät eroa toisistaan, eikä aina ole ollenkaan selvästi nähtävissä, mistä pakolasiasutusalue alkaa. Ugandan avoimen pakolaispolitiikan periaatteisiin kuuluu, että sekä pakolaisilla että paikallisväestön edustajilla on vapaa liikkuvuus eivätkä asutusalueet ole aidattuja.

Tukuluja Bidibidin alueella.

 

Saatoin hieman myös jännittää tulevia asumisolosuhteita, kun vielä reissuun lähtiessäni en tiennyt, tulenko asumaan Aruassa, joka on siis isompi kaupunki, vai Yumben kylässä Bidibidin läheisyydessä. En oikein osannut kuvitella, minkälaisissa asunnoissa vapaaehtoisia yleensä majoitetaan, ja mielikuvani vaihtelivat savimajoista hotellihuoneisiin. Kohdallani kuitenkin asiat järjestyivät niin, että asun Aruassa toimiston vieressä toisen vapaaehtoisen kanssa, ja tarvittaessa majoitun hotellissa Yumbessa aina silloin, kun kenttätyöjakso on meneillään. Kentällä kiertäessä majoitukset ovat olleet siisteissä hotelleissa, joten tämänkin asian jännitys oli turhaa. Toki välillä on katkoksia sähkönjakelussa, joskus myös vedentulossa, mutta tätä tapahtuu yhtä lailla niin kotona Aruassa, pääkapunki Kampalassa kuin köyhimpien pohjoisen kylien hotelleissa. Maailma ei myöskään kaadu, jos vedentuloa joutuu joskus hieman odottelemaan tai jos syö illallisensa välillä otsalamppu päässä tunnelmallisesti loistaen.

En osannut etukäteen jännittää sitä, kuinka suunnitelmat muuttuvat useaan kertaan, tai kuinka mikään ei ole varmaan ennen kuin se on tapahtunut. Toisaalta niinhän se on myös opettajan työssä; yksikään päivä ei ole samanlainen eikä lasten kanssa koskaan tiedä tarkalleen, mitä tulee tapahtumaan ja kuinka paljon pitää soveltaa aiemmin suunnittelemastaan. Ehkä siksi en osannut hermoilla tästä. Joustavuutta ja mukautumiskykyään täällä saa kehittää,  mutta hyvän tekemisen lisäksi itseään kehittääkseen tähän tehtävään on lähdettykin.

Matkalla koulutukseen yhdelle Bidibidin kouluista.

Teiden kuntoa ja kouluille pääsemistä olisi kannattanut hiukan etukäteenkin jännittää. Tiet etenkin näin sadekaudella ja vetistä maaperää olevalla Bidibidin alueelle ovat todella huonossa kunnossa, ja autot ovatkin usein jumissa mudassa tai liejuun juuttuneiden avustusrekkojen takana niiden tukkiessa tiet. Tähänkin on täällä totuttu, ja viivästykset ja myöhästymiset usein selittyvätkin juuri teiden huonolla kunnolla. Aina paikalla on kuitenkin ollut rutkasti innokkaita auttajia, jotka mielellään, pientä korvausta vastaan, auttavat jumittuneita autoja jatkamaan matkaansa.

 

Paikalliset asukkaat korjaamassa tietä.

Työntekemisen tahti täällä on välillä kova, jopa korvia huumaava, välillä taas verkkainen, niin kuin ugandalaisten kävelytahtikin. Ehkä hetkessä eläminen onnistuu täällä hiukan helpommin, kun suunnitelmia ei ole mahdollista tehdä pitkälle tulevaan. Tästäkin on hyvä ottaa opikseen. Aika tuntuu kuluvan juuri sopivaa vauhtia täällä Ugandan auringon (ja sadekauden ukkospilvien) alla.

En jännittänyt yhtään sitä, tuleeko kokemuksesta ainutkertainen. Vaikka tiesin, että sitä se tulee olemaan, en silti osannut odottaa mitään tällaista. Uskon, että hyppääminen aivan toisenlaiseen kulttuuriin, olosuhteisiin ja työtehtäviin kasvattaa ihan jokaista sellaiseen loikkaan lähtenyttä tavalla, jonka tuntee ja muistaa koko elämänsä.