Paluu Kenian Kakumaan

Hannan mielenkiinto vapaaehtoistyöhön Keniassa syttyi Kirkon Ulkomaanavun seurakuntien yhteyshenkilöiden matkalla: ”Jotenkin minulle tuli vahva tunne siitä, että juuri tämä olisi sellaista vapaaehtoistyötä, jota haluaisin tehdä. Pitkäaikaisena haaveena on ollut lähteä eläköitymisen jälkeen vapaaehtoiseksi johonkin päin maailmaa.”

Nyt vuosi myöhemmin, Hanna työskentelee Opettajat ilman rajoja –verkoston vapaaehtoisena Luoteis-Keniassa, Kalobeyein pakolaisasutusalueella. Hannan tehtäviin kuuluu mm. opettajien koulutustarpeiden ja erityisopetuksen toteutumisen arvioinnit opettajien mentoroinnin ohella.

Vuosi sitten Kenia jäi mieleen vastakohtaisuuksien maana. Nairobi pääkaupunkina on Itä-Afrikan keskus pilvenpiirtäjineen ja kansainvälisine yrityksineen, luonnopuistoineen ja safareineen. Matkamme jatkui silloin lentäen Lodwariin ja sieltä edelleen autolla Kakumaan. Matka on 120 km ja se kesti reilut neljä tuntia. Tällä hetkellä tie on rakennettu jo sellaiseksi, että matka kestää enää vain pari tuntia. Turkanan maakunnassa Luoteis-Keniassa luonto on todella kuivaa ja vedestä on suuri pula.

Saapuessani tänne Kakumaan syyskuussa 2019 luonto vaikutti todella kuivalta. Viimeisten viikkojen aikana on ollut muutama voimakas sadekuuro ja esim. joet ovat tulvineet poikkeuksellisen voimakkaasti. Sateet ovat paikallisten mukaan saapuneet etuajassa, mutta juuri nyt luonto on kauneimmillaan keväisen vihreänä. Onneksi ehdin kokea sen! Viime syksynä paluumatka jatkui Lokicharin kautta Eldoretiin, yli vuorten, kauniita vihreitä maisemia silmänkantamattomiin ihaillen. Vastakohtaa tähän luoteiskenialaiseen maisemaan siis on!

Turkanan maakunta on yksi Kenian köyhimmistä alueista, jossa paimentolaisuus on yksi merkittävimmistä elinkeinoista. Olosuhteet ammatin harjoittamiselle ovat vain käyneet kovin vaikeiksi. Paimentolaiset  erottuvat pukeutumisellaan tavallisesta katukuvasta.

 

Koulutusta pakolaisleireillä

KUA perusti Kakuman paikallistoimiston keväällä 2019. Toimistolla työskentelee toistakymmentä työntekijää, suurin osa opettajataustaisia. Yhteistyö on sujunut todella hyvin, tukea ja apua on saanut aina tarvittaessa. Olen ollut täällä ainoa suomalainen ja ensimmäinen varsinainen Opettajat ilman rajoja – vapaaehtoinen. Tapa, johon pitää tavallaan tottua uudelleen, on kätteleminen. Täällä työkaveritkin kättelevät toisiaan aamuisin.

Kakuman pakolaisleiri (Kakuma Refugee Camp) perustettiin 1992. Alueita lisättiin vähitellen, siten että niitä on tällä hetkellä neljä. Välimatkat leirin sisälläkin ovat pitkiä ja tiet huonokuntoisia.

Liikkuminen Kakuman pakolaisleirin pääkadulla on autollakin hankalaa, saatika jalan.

 

Kalobeyein pakolaisasutusalue (Kalobeyei Integrated Settlement) perustettiin vuonna 2016 reilun 20 km:n päähän Kakumasta ja se on jaettu kolmeen osaan. Alueiden väliin on jätetty ns. maanviljelysalueita, mutta toistaiseksi viljely on kovin vähäistä. Täällä asukkaat asuvat väliaikaisissa taloissa, mutta pysyviä taloja rakennetaan koko ajan. Yhteensä näillä alueilla asuu n. 180 000 pakolaista. Erityisesti Kakumassa osa pakolaisista on asunut jo vuosia.

KUA:n ylläpitämät koulut sijaitsevat Kalobeyeissä. KUA:n vastuualueena on nimenomaan koulutus. Viime keväästä alkaen KUA on toiminut viidessä eri koulussa: Friends, Future, Joy, Kalobeyei Settlement ja Morning Star sekä erillisessä Bright – esikoulussa. Näissä kouluissa on yhteensä n. 18 000 koululaista ja 190 opettajaa. Esikoulu aloitetaan 4-vuotiaana ja alakouluun siirrytään 6-vuotiaana. Ns. yli-ikäisiä on paljon eri luokilla. Luokkien keskikoko on helposti yli 100 oppilasta. ns. eskariryhmissä jopa 200.

Näissä koulurakennuksissa on tuulenkestävä katto ja jämerät seinät.

 

Tyttöjen koulunkäynnin kannustaminen tärkeää

Kalobeyein koulujen opettajista 20 % on ns. kansallisia kenialaisopettajia eli opettajankoulutuksen saaneita. Suurin osa opettajista tulee pakolaisasutusalueelta, eikä heillä välttämättä ole mitään opettajankoulutusta. Uusi opetussuunnitelma on tällä hetkellä käytössä esikoulusta kolmanteen luokkaan. Opettajat ovat saaneet koulutusta, mutta paljon on vielä tehtävää. Luokanhallinta, oppilaskeskeiset työtavat, sopivan oppimateriaalin kehittäminen ovat ehkä keskeisimpiä, uuden opetussuunnitelman omaksumisen lisäksi. Erityisesti esikoululuokilla tarvittaisiin koulutettuja opettajia.

KUA:n ylläpitämät koulut ovat tällä hetkellä kaikki, yhtä lukuunottamatta, ns. pysyviä koulurakennuksia. KUA rahoittaa alueella myös muiden koulujen rakennushankkeita. Vesijärjestelmiä ja vessoja rakennetaan koko ajan lisää, esteettömyys pyritään ottamaan huomioon monessa eri asiassa. Vielä vuosi sitten Joyn koulussa oli vain miesopettajia, rehtorin ollessa nainen. Tänä vuonna naisopettajien määrä on selkeästi lisääntynyt muissakin kouluissa. Toivottavasti tämä osoittautuu myös kannusteeksi tytöille jatkaa koulunkäyntiä. Mitä ylemmille luokille edetään, tyttöjen määrä luokissa vähenee. Tyttöjen koulutukseen kiinnitetään erityistä huomiota, teiniavioliitot ja – raskaudet ovat edelleen valitettavan yleisiä.

KUA:n kouluissa tarjotaan oppilaille lounas, joka on yksinkertainen koostuen pavuista ja maissista, mutta on monelle oppilaalle niin tärkeä, että ruuan takia kannattaa tulla kouluun. Kakuman ja Kalobeyein alueella on yhteensä 26 alakoulua. Yläkouluja on tällä hetkellä vain seitsemän. Näitä kouluja tarvittaisiin lisää ja myös sisäoppilaitoksien tyyppisiä kouluratkaisuja.

 

Naisrehtorin koulun pihalla kasvaa myös auringonkukkia.

 

Suurin osa oppilaista kouluissa on eteläsudanilaisia. Pakolaisia on myös mm. Etiopiasta, Somaliasta ja Kongosta.  Kouluissa opetetaan Kenian lain mukaan vain englantia ja swahilia. Oppilailla ei yleensä ole em. kielten taitoa. Yhteisen kielen löytyminen sekä opettajilla että oppilailla on vaikeaa. Pakolaisia saapuu ennestään köyhään Kenian maakuntaan edelleen n. 500 pakolaista viikossa.

Kenialainen lukuvuosi poikkeaa suomalaisesta. Lukuvuosi Keniassa on sama kuin kalenterivuosi ja se on jaettu jaksoihin. Ensimmäinen jakso on tavallisesti tammikuusta huhtikuun alkuun. Sen jälkeen kolmen viikon loma. Koulu jatkuu taas huhtikuun lopussa jatkuen elokuun alkuun. Kolmas jakso alkaa elo-syyskuun vaihteessa jatkuen lokakuun loppuun. Sitten onkin vuorossa kahden kuukauden loma.

Täällä on suomalaisena helppo olla. Suomalaista koulutusjärjestelmää arvostetaan ja menestyksen syistä halutaan kuulla useampaan otteeseen. Yhteistyötä tehdään paljon muiden toimijoiden (mm. UNICEF, UNHCR) kanssa. Minulla on ollut mahdollisuus osallistua useampiin yhteistyöpalavereihin ja tutustua näin tähän laajaan kehitysyhteistyöhön. Toimijoita täällä on todella useita. Koska minulla ei ole varsinaista kehitysyhteistyötaustaa, alku meni lyhenteiden opetteluksi, joita näissä yhteyksissä käytetään paljon. On hauskaa, että kollegani edelleen selventävät minulle lyhenteitä. Ja ihan syystäkin: kaikki lyhenteet eivät ole vielä hallinnassa. Aamulla aamiaisseuranani istui yhteistyöjärjestön kollega pukeutuneena t-paitaan, jossa oli teksti: ”Supporting in the world’s toughest classrooms”. Tämä on se, joka meitä kaikkia yhdistää.

Ruoka koostuu usein ugalista, riisistä, perunasta, lihasta ja kaaliporkkanamuhennoksesta. Aamupalana on usein mandazi, kananmuna ja makeaa teetä maidolla. Kenialaiset eivät juurikaan juo kahvia – ainakaan niin paljon kuin suomalaiset. Hedelmävalikoima on monipuolinen.

 

Arkea Keniassa

Ajanvietevaihtoehtoja ei paljoa ole, mutta toisaalta kuumuus –  lämpötilat näin syksyllä kipuavat helposti 35 asteeseen – väsyttää ainakin minua sen verran, että lepo on tarpeen. Nettiyhteydet toimivat pääsääntöisesti, sähkö- ja vesikatkot ovat arkipäivää, joten varautuminen niihin kannattaa. Myös kuivaa hiekkaa riittää – sitä löytyy varmaan matkalaukustakin reissun jälkeen.

Olen kokenut oloni turvalliseksi. Ns. compoundit, joilla toimisto ja asunnot sijaitsevat, ovat porttien takana ja hyvin vartioituja. KUA:lla on omat, taitavat ja luotettavat kuljettajat, jotka huolehtivat kuljetuksista Kakumasta ns. kentälle Kalobeyeihin.

Englannin kielellä pärjää, jos osaa arabiaa tai swahilia, niin se olisi ihan plussaa. Joustavuus ja maalaisjärjen käyttö ovat suositeltavia taitoja. Matkapahoinvoinnista kärsiville tämä voi olla haastavaa. Tiet eivät välttämättä ole ihan parhaimmassa kunnossa, Kalobeyeissä kuljettajat tekevät välillä aikamoisia sirkusliikkeitä päästääkseen kohteeseen.

Keskustelimme opettajien kanssa palaverissa kielitietoisuudesta. Viikon päästä oli jo nähtävissä toteutusta.

 

Viime vuonna minulla oli mahdollisuus haastatella Joyn koulussa eteläsudanilaista 12-vuotiasta Samuelia. Hänen lempiaineitaan koulussa oli matematiikka ja hän opiskeli mielellään kotonakin, jossa hänen vastuulleen kuului pyykinpesu. Kysyin haastateltavilta heidän unelma-ammattiaan. Usein se oli opettaja tai lääkäri. Kun kysyin Samuelilta hänen unelma-ammattiaan vastaus tuli empimättä:” Insinööri, talonrakennusinsinööri. Haluan rakentaa uusia taloja ihmisille, jotta kaikilla olisi oma koti.”

Täällä opettajat tekevät arvokasta ja vaativaa työtä, ja vielä sangen vaatimattomissa olosuhteissa. Tekemilläni kouluvierailuilla on kuitenkin käynyt selväksi, että me opettajat, lapset, vanhemmat olemme yllättävän samanlaisia niin täällä Afrikassa kuin Suomessa. Kaikista vaikeuksista huolimatta heillä on täällä toivoa ja unelmia. Meidän tehtävänä on ylläpitää tätä toivoa ja auttaa heitä saavuttamaan unelmansa. Luin äsken Maarit Kallion blogin, jossa hän kirjoitti toivosta. ”Voimista vahvin on toivo.” On edettävä hitaasti, osattava iloita niistä pienistäkin edistymisen askeleista.

Vielä on pari viikkoa jäljellä täällä Keniassa. Nyt jo on sellainen tunne, ettei tämä vapaaehtoisreissu tule jäämään viimeiseksi. Tämä on ollut minulle juuri sellainen kokemus, joka antaa rohkeutta tulevaisuuteen.