Aamu valkenee Rwamwanjassa

Arkinen aamu Ugandassa on moniääninen. Kun hämärä valkenee, voi kuulla ainoastaan luonnon oman konsertin. Ihmisten herättyä alkaa puheensorina, autojen hurina, moottoripyörien pörinä, mutta nyt eläinten oma konsertti pitää äänekkäänä pintansa. Pian lintujen ääni on vaimentunut ja heinäsirkat ovat ottaneet johdon, jota linnut muiden eläinten kanssa säestävät sooloillaan.

Aamu valkenee luonnon omalla konsertilla. Linnut lentävät innokkaina ja visertävät iloisina “ihana aamu herättää!” (minun tulkintani). Kukot liittyvät konserttiin kiekumalla tasaisin väliajoin kuuluvalla äänellä. Valon ja lämmön lisääntyessä muut eläimet yhtyvät konserttiin. Kun hämärä valkenee voi kuulla ainoastaan luonnon oman konsertin. Ihmisten herättyä alkaa puheensorina, autojen hurina, moottoripyörien pörinä, mutta nyt eläinten oma konsertti pitää äänekkäänä pintansa. Sininen taivas alkaa hieman punertaa nousevan auringon säteistä. Ensimmäiset valonsäteet tuovat esiin kukkulan päällä olevat rakennukset, maalaten koko maiseman väriloistoon pyyhkimällä yön tuoman kosteuden. Hetken verran valonsäteet leikkivät vesipisaroiden pinnalla saaden maiseman säkenöimään.

Ihmiset ovat liikkeellä, siivoamassa ja hakemassa vettä. Vanha mies kuljettaa vesikanistereita polkupyörällään ja ohittaa naisen, jolla on iso vesikanisteri pään päällä, mutta hän kävelee eteenpäin varmoin askelin. Edessäni aidan toisella puolella laahustaa nuori poika tyhjien kanistereiden kanssa. Hymyilen ja tervehdin häntä. Hän hymyilee takaisin utelias ilme kasvoillaan tuijottaen minua, vaalea mzungua, joka istuu ulkona ”huoneensa” edessä joogamaton päällä risti-istunnassa ja kirjoittaa. Yhä enemmän ihmisiä on liikkeellä ja linnut parveilevat ympärilläni kirjavissa asuissaan. Heidän osuutensa konsertissa on vaimentunut ja heinäsirkat ovat ottaneet johdon, jota linnut muiden eläinten kanssa säestävät sooloillaan.

Maisema edessäni on jakautunut kahtia. Vasemmalla aurinkoinen kukkula, joka paistattelee väriloistossa ja edessäni vielä valoa odottava mäki. Rakastan edessäni heräävää maisemaa, vaikka katselen sitä verkkoaidan takaa. Mutta ainakaan se ei ole korkea muuri niin kuin Kampalassa, joka vie näkökentän, mutta voimistaa kaikki naapureiden äänet. Täällä pystyn hengittämään, alkeellisista olosuhteista huolimatta. Uskon että, jos saan aamulla herätä kirjoittamaan ympärilläni olevaan maisemaan, uskon selviäväni vessasta, joka on pelkkä reikä lattiassa ja vesiämpäristä suihkun sijaan, mutta ainakin tunnen olevani elossa.

Sari Autti

Kirjoittaja on erityisopettaja, joka työskentelee Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisena Rwanwanjan pakolaisleirillä Ugandassa.

Kuvassa ystävykset Sari ja Tuki Zambiassa 2008.

Aamuista tunnelmaa Ugandan Rwamwanjassa